Perusterveydenhuollon ”hoidon tarpeen arviointi”- ja ”lääkärin konsultointi”- malli ei perustu vaikuttavuusnäyttöön. Se ei ole potilaslähtöinen, eikä säästä terveydenhuolloin resursseja, vaan aiheuttaa paljon inhimillistä hätää ja turvattomuutta sekä kohtalokkaita väärinarviointeja ja hoidon viivästymisiä.
Suomeen on luotu iso järjestelmä – hoidon tarpeen arvioinnin muodossa – jonka perimmäisenä tarkoituksena lienee estää ihmistä pääsemästä lääkärille. Koska aikoja on vähän tarjolla, on tehty kriteerit, joiden täyttyessä ihminen saa lupauksen järjestelmältä audienssille lääkärille. Ihan kuin kuninkaallisista hoveissa keskiajalla hallitsijan tapaamiseen. Tähän järjestelmään kulutetaan runsaasti resursseja.
Lääkäreillä on hyvin tiedossa, että ihmisiltä tärkein kysymys voinnistaan koko potilaslääkäritapaamisen osalta tulee potilaan ollessa vastaanotolla. Ihminen katsoo ensin, onko lääkäri niin luotettavan oloinen, että sille uskaltaa paljastaa mahdollisesti haavoittavan tiedon itsestään.
Hoidon tarpeen arviointi olettaa, että ihminen paljastaa tämän asian heti ensimmäisenä puhelimessa tuiki tuntemattomalle ihmiselle, jota et pysty edes näkemään. Haluaisin ainakin itse pitää asian vain minun ja lääkärin välisenä. Tai edes illuusion siitä.
Organisaatiolähtöinen toimintamalli kuvastaa hyvin sitä, ettei potilas ole Suomessa julkisella puolella hoitonsa subjekti, eivätkä hänen tarpeensa ole keskiössä. Onkin ymmärrettävää, että ne, joilla on varaa, hankkivat itselleen omalääkärin yksityiseltä sektorilta.
Onneksi julkisellakin puolella on alettu puhua omalääkärisysteemistä. Se on Euroopassa vallitseva perusterveydenhoidon ratkaisu syistä, jotka kaikkien on helppo ymmärtää. Saksalaiset tai ranskalaiset työskentelevät vastaanotoistaan käsin, eivät terveyskeskusten kaltaisissa suurissa rakenteissa. Se on tehokkuuden ja taloudellisuuden toiminnan ehto.