Saavutin äänioikeusiän 1960-luvun puolivälissä. Ensimmäisten eduskuntavaalieni tulos oli yhden paikan vasemmistoenemmistö ja Rafael Paasion hallitus.
Tuloksena oli korporatismin tulo Suomen poliittiseen järjestelmään. Nimeksi annettiin kolmikanta, joka johtuu korporatisminimen historiallisesta maineesta. Vanhat synnit sovitettiin 30 prosentin devalvaatiolla.
Keskitetyillä sopimuksilla pyrittiin lopettamaan sodan jälkeinen inflaatiokierre. Yleiskorotukset olivat kahden prosentin yläpuolella lisättynä järjestelyvaralla.
Jos nyt vaaditaan vientivetoista mallia, ei se paljon poikkea Paasion hallituksen aikaisesta. Linja kesti 1960-luvun loppuvuodet, kunnes kaatui vasemmistopuolueiden keskinäisiin valtataisteluihin.
Tuolloin oli vasemmistoradikalismi muotia ja laitaporukalla heräsi toive itänaapurin järjestelmästä. Kommunistit käyttivät samaa lääkettä, jota sosialidemokraatit olivat soveltaneet edelliseen porvarihallitukseen.
Suomessa on yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva järjestelmä, johon poliittisen vallan pitäisi perustua. Kaikilla ammattiliittojen jäsenillä on sama oikeus. Kysymys on termistä kolmikantainen lainvalmistelu, mitä hallitus on tuomassa ministeriöihin, minne se demokratiassa kuuluukin.
Suomessa puhutaan, että on tasavalta ja tasa-arvo. Olen suhtautunut jo lähes 60 vuotta kyseisten termien käyttöön skeptisesti.
Tiedossani on kaksi hallitusta, joihin keskusta on lähtenyt mukaan vastoin puheenjohtajan kielteistä kantaa – Paasion ja Marinin hallitukset. Mietin sitä, kumpi niistä oli suurempi hölmöys.