Uutinen tavoitti minut perjantaina, kun haikeana katselin toimiston ikkunasta aurinkoisen lämmintä kesäpäivää: kiinalaisen teknologiayritys Huawein suomalainen tietoturvajohtaja Mika Lauhde ehdottaa Kauppalehdessä, että Suomessa siirryttäisiin seitsenpäiväiseen ja 80-tuntiseen työviikkoon, jollaista hän itsekin tekee.
Maanantaista sunnuntaihin reilut 11 tuntia töissä? Mika hei. Jumalakin piti yhden lepopäivän, ja teki kuitenkin valmiin maailman. Lauhde kehaisee myös, ettei hänellä ole neljään vuoteen ollut kesälomaa. Nyt naamakuva sanakirjan kohtaan ”veronmaksaja”.
En tunne Mikaa, enkä hänen onnellisia läheisiään. En tiedä, kuinka poliittisesti motivoitunut hänen lausuntonsa näin vaalien alla on. En tiedä, onko Mikallakin sydän oikealla, mutta markkinan tahtiin se ainakin sykkii.
Tämä varmasti loukkaa Mikaa, ja sen sanominen luterilaisessa työnsankariyhteiskunnassamme on yhtä kuin luopion leima, mutta menköön: olen mieluummin vapaalla kuin töissä. Tiedän, täysin sekopäistä.
Teknologian kehitys laukkaa järjetöntä vauhtia, ja kohta robotit tekevät minunkin työni. Miksi ihmeessä minun pitäisi siis tehdä puolet enemmän? Mika kertoo Kauppalehdelle syyksi sen, että saisimme kurottua kiinni kuilun Amerikkaan ja Kiinaan.
Homma nyt vaan sattuu olemaan niin, Mika, että minulla ei ole mitään kuilua Amerikkaan, saati Kiinaan. Ensin mainittua tungettiin koko 80-luku kurkusta alas, ja jälkimmäisen herkkuja saa Koskikadulta kolmesta paikkaa. Asiat ovat Jenkkilä-Kiina-meikä –akselilla siis tasapainossa.
Suurempi kuilu avautuu minun ja Mikan välillä. Hänen mielestään hyvä elämä lienee sitä, että kaikki painavat töitä peräsuoli pitkänä päivästä toiseen, aamusta iltaan, palavat loppuun tai hyppäävät toimistorakennuksen katolta. Koska talous ja työpaikat.
Minä, laiska paska, taas olen sitä mieltä, että siirrytään kuusituntiseen työpäivään tai nelipäiväiseen työviikkoon. Tehdään samat työt laadukkaammin lyhyemmässä ajassa ja nautitaan enemmän siitä, mitä käteen jää. Eikä tarvitse edes hirveästi jäädä, kunhan kykenee vain nostamaan katseensa uraputkesta ja pysähtyä ihmettelemään.
Paljon on nähtävää ja koettavaa ihan ilmaiseksi, kun ei alati koohota menemään ja hoe polleana, kuinka on taas niin kiire. Mikä edes on se ultimaattinen päämäärä, jota varten pitää juosta itä ja länsi kiinni ja unohtaa kaikki muu paitsi työ?
Jos ei koko ajan olisi se naurettava kiire, sitäkin ehtisi välillä miettiä.