Rakentaminen: Bud­jet­ti paukkui rajusti yli: Lapin kes­kus­sai­raa­lan laa­jen­nus maksaa jopa 40 mil­joo­naa euroa ar­vioi­tua enemmän

Uutisanalyysi: Su­per­tap­pa­jia vai nälkään kuol­lei­ta poroja?

Kolumni: Kuka ha­luaa­kaan sopia työ­eh­dois­ta ja pal­kois­ta pai­kal­li­ses­ti ja kuka taas ei?

Mainos: Yhtä tuore kuin jär­ves­tä nos­tet­tu rautu. Tilaa Lapin Kansa 1kk 1 €. Klikkaa ti­laus­si­vuil­le.

”E­si­koi­ses­sa on koko mei­kä­läi­nen tis­kis­sä” - Pekka Juntin Vil­li­koi­ra-teok­sen reteät tor­nion­jo­ki­laak­so­lai­set naiset ovat tuttuja kir­jai­li­jan lap­suu­des­ta ja nuo­ruu­des­ta

-
Kuva: Taina Nuutinen-Kallio

Torniolaislähtöisen, Haaparannalla asuva Pekka Juntin maaliskuussa julkaistu Villikoira-esikoisromaani on otettu varsin mukavasti vastaan. Mediat ovat julkaisseet teoksesta kiittäviä arvosteluja ja ihmiset ovat antaneet Juntille palautetta suoraan. Sosiaalinen media on madaltanut kynnystä olla yhteydessä kirjailijaan.

– Kirja on otettu tosi hyvin vastaan ja olen siitä hyvin kiitollinen. En kirjoita pöytälaatikkoon, vaikka kirjan kirjoittaminen onkin itseni huvittamista. Esikoisessa on koko meikäläinen tiskissä. Jos joku tykkää kirjasta, niin sitä miettii, että tykkääköhän ne vähän minustakin, Juntti pohtii.

Pekka Juntti kertoo saaneensa ensimmäisen inspiraationsa kirjan kirjoittamiseen vuonna 2009 puoli vuotta kestäneelle karkumatkalle lähteneestä husky-koirasta ja sen tarinasta.

– Kirjassa näkyvät ne asiat, joista olen kiinnostunut. Alussa olin kiinnostunut juuri koirasta, koska olen koiraihminen. Minua kiinnosti se kuinka risteyttämällä on luotu ylivertainen koirarotu.

Kirjan idea lähti koirasta, mutta lopulta teoksessa tärkeintä ovat ihmisten väliset suhteet.

– Ne kiinnostavat meitä kaikkia tässä maailmassa eniten, Juntti pohtii.

”Hahmohan on vähän mäntti”

Juntista on mielenkiintoista, miten eri tavalla ihmiset ovat Villikoiraa lukeneet. Osalle teos on nuortenkirja, osalle erätarina. Joillekin kirja on tarina rakkaudesta, toisille kirjan naishahmot ovat nousseet tärkeimmiksi.

Villikoiran yksi päähenkilö on parikymppinen Samu.

–Kiinnosti tutkiskella kaksikymppistä miestä. Hahmohan on vähän mäntti: hän on aikuisten kirjoissa, mutta ei vielä ihmisenä valmis.

Joitakin ihmisiä on ärsyttänyt kuvaus siitä, millä silmällä Samu katselee naisia ja mitä hän heistä miettii.

– Semmoisia me ollaan oltu. Vaikka poika olisi kuinka fiksu tyyppi, niin jos hän kasvaa mullilaumassa, hän alkaa käyttää sitä lauman kieltä. Ennen kuin kasvaa aikuiseksi, Juntti pohtii.

Hyvällä tavalla suoria

Kirjan voimakkaat naiset ovat tuttuja Juntin lapsuudesta ja nuoruudesta. Hahmot ovat kirjailijalle rakkaita.

– He ovat kuvia Tornionlaakson ihanista naisista. He ovat niin reteitä ja hyvällä tavalla suoria. Olen aina ajatellut, että Tornionlaaksossa naiset ovat kannatteleet koko yhteisöä, koska he ovat tekijöitä.

Juntin äidin puolen suku on Ylitorniolta.

– Minulla on ollut useampikin vanhempi reteä tornionlaaksolainen nainen mielessäni, kun rakensin Ailan hahmoa, hän paljastaa.

Nuori Aava taas on Juntin mukaan ”nuoren minun” ihannenainen.

– Hän näyttää kaapin paikan ja on eläväinen.

Kyllähän minulla alussa oli semmoinen olo, että olen nuori nero. Oli kova vauhti päällä ja kirjoittaminen hauskaa.

Korkeakoulu kirjailijaksi

Kirjan ensimmäiset versiot on kirjoitettu vuonna 2015. Sen jälkeen teos on muuttunut täysin. Juntti kertoo, että romaanin kirjoittaminen oli melkoinen korkeakoulu toimittajana työskentelevälle miehelle.

– Kyllähän minulla alussa oli semmoinen olo, että olen nuori nero. Oli kova vauhti päällä ja kirjoittaminen hauskaa. Periaatteessa olisin voinut jo julkaista jo jonkinlaisen kirjan vuonna 2017. Se oli jo tarina, mutta ei se ollut tämmöinen kuin nyt.

Villikoiran kirjoittaminen haastoi muun muassa sen rakenteen vuoksi.

– Kun tarinan yhtä palasta liikutti, niin kaikki muukin liikkui. Myös juonen kuljettaminen vaati paljon työtä ja se, että tarinasta saadaan uskottava ja looginen.

Järkevämmin ja mietitymmin

Seuraavaa romaaniaan Juntti aikoo alkaa kirjoittaa syksyllä. Hän uskoo toisen romaanin kirjoittamisen olevan helpompaa nyt, kun kokemusta on.

– Sen aion kirjoittaa vähän järkevämmin ja mietitymmin. Jouduin esimerkiksi kaksi kertaa kirjoittamaan noin sata sivua uusiksi, ennen kuin löysin näkökulmakertojan ja sopivan aikamuodon.

Toimittajan työtapa näkyi myös romaaninkirjoitusprosessissa.

– Halusin olla tarkka yksityiskohtien suhteen. Kävin kansallisarkistossa penkomassa tietoja hakkuutavoista.

Myös esimerkiksi luonnonkuvauksen, luontotyyppien ja eläimistön suhteen Juntti halusi olla tarkka, välillä jopa hysteerisenkin tarkka.

– Itse kuvittelemani luonto on kirjassa tärkeässä osassa.

Jouduin esimerkiksi kaksi kertaa kirjoittamaan noin sata sivua uusiksi, ennen kuin löysin näkökulmakertojan ja sopivan aikamuodon.

Onko murre oikeaa?

Juntin teos sijoittuu Tornionjokilaaksoon.

– Kirjan Tengeliönjokilaaksoa ei ole olemassa sellaisena kuin sen kirjassa kuvaan. Kirjassa kaikki kosket ovat vapaina.

Juntti tutustui alueeseen taannoin kirjoittaessaan Pohjolan Sanomiin juttua kadonneesta huskysta.

– Näin alueen luonnossa potentiaalin. Harmitti kuinka helvetin kovalla kädellä metsät ja luonto oli runtattu.

Villikoiraan Juntti kirjoitti metsät sellaisiksi kuin hän olisi halunnut niiden olevan.

– Muuten maantiede pitää paikkansa.

Villikoirassa käytetään jonkin verran Tornionjokilaakson murretta. Tai illuusiota siitä.

– Ilman murretta olisi ollut mahdotonta saada Aila-henkilöhahmolle hänen ääntään, maailmankatsomustaan ja asennettaan.

– Lievensin murretta ja muokkasin sitä luettavampaan muotoon. Loin murteesta oman kieliopin, josta joku poliisi voi sanoa, että se on väärin. Tähän mennessä ihmiset ovat sietäneet sen hyvin.

Kuka?

Pekka Juntti

Lapissa työskentelevä palkittu toimittaja ja kolumnisti.

Syntynyt vuonna 1980.

Asuu vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa Ruotsin Haaparannalla Tornionlaaksossa.

On yksi jättimenestykseen yltäneen, Tieto-Finlandian 2019 voittaneen Metsä meidän jälkeemme -kirjan kirjoittajista.