Vielä muutama vuosi sitten pystyin latelemaan milloin tahansa sata ja yksi syytä sille, miksi en tulisi koskaan hankkimaan omia lapsia: en voi sietää melua, en pidä lapsista tai tiedä niistä mitään, lapsiin kuluu paljon rahaa ja ne rajoittavat elämää.
Kaiken lisäksi näin lasten hankkimisen ilmastonmuutoksen kourissa kärvistelevän maailman kannalta äärimmäisen kestämättömänä vaihtoehtona.
”Kyllä se mieli siitä vielä muuttuu”, minulle nyökyteltiin tietäväiseen sävyyn.
Myönnetään, niinhän se joiltain osin muuttuikin. Tällä hetkellä odotamme mieheni kanssa esikoistamme, jonka on tarkoitus syntyä elokuun lopulla.
Lapsi-ihmistä minusta ei ole kuitenkaan tullut vieläkään. Perhehaaveiden heräämisen ja raskauden myötä olen toki kiinnostunut lapsiin liittyvistä asioista aiempaa enemmän, koskevathan monet niistä lähitulevaisuudessa myös omaa elämään.
Raskaus on meille iloinen ja odotettu asia, jota emme pidä missään nimessä itsestäänselvyytenä.
Positiivisen raskaustestin myötä en kuitenkaan muuttunut taikaiskusta kaikkia maailman lapsia rakastavaksi muumimammaksi. En koe edelleenkään tarvetta saada pidellä jokaista näkemääni vauvaa sylissä tai pidä meluavista tai kiukuttelevista lapsista.
En jaksa myöskään keskustella loputtomiin siitä, minkä merkkinen sitteri olisi vauvalle se ainoa oikea (BabyBjörn) tai miten nopeasti lapsen tulisi nukkua yksin pinnasängyssä (mahdollisimman pian).
Raskausuutisten julkistamisen myötä kanssani käytävät keskustelunaiheet ovat liittyneet yhä useammin äitiyteen ja lapsiin. Yllättävän monen silmissä minusta on tullut yhtäkkiä ihminen, jonka oletetaan olevan kiinnostunut kaikesta lapsiin liittyvästä aina omista synnytyskokemuksista naapurin Esko-Petterin ensimmäisiin askeliin.
Myönnän olevani tietämätön monessakin asiassa ja otan hyviä vinkkejä mielelläni vastaan. Äkillinen imaisu äitikuplan sisään on meinannut uuvuttaa minut kuitenkin jo ennen oman lapseni syntymää.
Se, ettei raskaana oleva nainen tai äiti ole kiinnostunut muiden lapsista tai kaikista niihin liittyvistä yksityiskohdista, on monien mielestä hieman erikoista. Vertaan tätä suhtautumiseeni ihmisiin yleisesti.
Minulla on elämässäni itselleni rakkaita ihmisiä, joiden asiat koskettavat minua. Tämä ei tarkoita, että pitäisin kaikista maailman ihmisistä tai olisin kiinnostunut heidän asioistaan.
Sama pätee myös lapsiin. Vaikka rakastaisin omaa lastani yli kaiken, en välttämättä koe oloani mukavaksi vieraiden muksujen keskellä tai halua kuulla kaikkea heidän elämästään.
Onneksi hyvän äidin mittarina ei pidetä sitä, kuinka paljon hän pitää naapurin lapsista tai osallistuu vauvantuoksuisiin keskusteluihin. Riittää, että rakastaa ja huolehtii omasta perheestään ja luo elämästään aidosti itsensä näköisen – välittämättä muiden ihmisten tai yhteiskunnan odotuksista.
Kirjoittaja on toimittaja.