Elo­ku­va-ar­vio: Rie­muk­kaan verinen luok­ka­so­ta

Onko kenttää? Kimin perheen lapset (Park So-dam ja Choi Woo-shik) eivät säästele vaivojaan loisiessaan toisten kustannuksella.

Bong Joon-hon läpimurtoelokuva länsimaissa, sarjakuvaan perustuva Snowpiercer (2013), oli kirjaimellisen suoraviivaisesti jyräävä surrealistinen yhteiskuntasatiiri. Ihmiskunnan rippeet ovat sulloutuneet Maapalloa tarkoituksettomasti kiertävään junaan, paaria viimeiseen ja eliitti ensimmäiseen vaunuun.

Pinnalta katsoen realistisempi Parasite esittää luokkarakenteen yhtä konkreettisesti, kuin Fritz Langin Metropolis ikään: ökyrikkaat palveluskuntineen asuvat avaralla mäellä, vähäosaiset rähjäisen laakson pohjalla puoliksi maan alla.

Mutta aina löytyy joku, joka on vajonnut vieläkin alemmas, ja kenties tahtoisi nousta.

Kimin nelihenkinen perhe asuu kellariloukossa ja pummaa wifiä yläkerran naapureilta. Parikymppiset lapset eivät opiskele, ja vanhemmat ovat työttömiä. Hengenpitimiksi taitellaan vaikka pizzalaatikoita, vaikkei sekään oikein tahdo luonnistua.

Mutta kun korealaisille turhapuroille tarjoutuu tilaisuus päästä helpolla, he yltävät satumaiseen sinnikkyyteen, nokkeluuteen ja itsevarmuuteen.

Luokkaretki starttaa veijarimaisesti, kun perheen poika Ki-woo (Choi Woo-shik) saa kaveriltaan vaurautta tuovan kiven, ja samalla oikotien parempiin piireihin.

Viekkaudella ja vääryydellä kaikki Kimit soluttautuvat vauraan Parkin perheen suosioon: isä (lukuisia korealaisia elokuvia tähdittänyt Song Kang-ho) luotettavana autonkuljettajana, äiti (Chang Hyae-jin) kodinhoitajana ja tytär (Park So-dam) Parkien kauhukakaran taideterapeuttina.

Parkien viileä designkoti ja Kimien rähjäisinäkin jotenkin leppoisat kotikulmat asettuvat myös visuaalisesti hienosti vastakohdikseen, ja ääniraidan kepeä klassinen tarjoaa ironista kontrastia mustalle komedialle.

Simppelimpi elokuva tyytyisi sen jännäämiseen, koska ja kuinka huijarit paljastuvat.

Parasite sen sijaan alkaa rynniä yhä uusille tasoille, kun syrjäytetty kodinhoitaja palaa omine salaisuuksineen. Farssi kiihtyy aina vain hurjemmaksi ja välienselvittelyt verisemmiksi.

Bong Joon-ho tuo mieleen Dario Fon: oma kanta maailmanmenoon tuodaan arkailematta julki, eikä katsoja voi kuin yhtyä nauruun (ja kyyneliin).

Parasiten maailmassa köyhät imevät rikkaiden ja rikkaat köyhien verta, mutta rakenteet eivät häviä mihinkään. Luksustalo ja kurjin rotankolo pysyvät samanlaisina, vaikka väki vaihtuu.