Elo­ku­va-ar­vio: Ark­ti­nen apo­ka­lyp­si uu­vut­taa kat­so­jan

Riitta (Laura Birn) joutuu muiden kyläläisten lailla pahansuovan Kalastajan (Tommi Korpela) juonien uhriksi.
Riitta (Laura Birn) joutuu muiden kyläläisten lailla pahansuovan Kalastajan (Tommi Korpela) juonien uhriksi.
Kuva: B Plan Distribution

Viimeiset (Viimased)

Elokuva. Käsikirjoitus Heikki Huttu-Hiltunen, Eero Tammi ja Veiko Õunpuu, ohjaus Veiko Õunpuu. Päärooleissa Laura Birn, Tommi Korpela, Pääru Oja, Elmer Bäck, Samuli Edelmann, Sulevi Peltola, Jarkko Lahti. Viro, Suomi, Alankomaat 2020. K 16. 117 minuuttia.

Viimeiset palauttaa mieleen parikin elokuvaa: Andrei Zvjagintsevin mestarillisen Leviathanin (2014) sekä Mika Kaurismäen harha-askeleen, Lappiin sijoittuvan Mad Max -kloonin The Last Border (1993).

Leviathan oli ravisteleva draama pohjoisen yhteisöstä, jossa asiat kääntyvät pahasta vielä huonommiksi; The Last Borderilla taas oli jo ilmestyessään lähinnä camp-arvoa.

Viimeiset jää oudosti ajelehtimaan näiden tunnelmien välimaastoon.

"Elokuvalla on kuitenkin jalat niin tukevasti ilmassa, että ajankohtaisetkin aiheet tuntuvat vain fiktiolta."

Kaivosmiehet raatavat henkensä kaupalla nimettömässä lappilaisessa peräkylässä. Firman demonisena paikallispomona häärii Kalastaja (Tommi Korpela), joka pelailee ihmiskohtaloilla kaivoksen ulkopuolellakin.

Säikähtäneen oloinen Rupi (Pääru Oja) koettaa sinnitellä yhtiön ja omien juuriensa välisessä konfliktissa. Lievonen (Elmer Bäck) pyörittää yhden hengen rock-skeneään ja hänen naiivi hellunsa Riitta (Laura Birn) saa paikan ainoana naisena miesten päät sekaisin.

Sulevi Peltola jurottaa kummallisena heimopäällikkönä, vain sulkapäähine puuttuu. Postmodernia ironiaa ja lajityyppien sekoittelua vai vain laiskaa käsikirjoittamista ja ohjausta? Ainakaan ei jaksa huvittaa.

Tarinassa – jos sellaisesta voi puhua – olisi aineksia hirtehiseen yhteiskuntakritiikkiin: on ympäristötuhoa, kiinalaista suurpääomaa sekä Lappi-kuvan ja todellisuuden välistä ristiriitaa.

Elokuvalla on kuitenkin jalat niin tukevasti ilmassa, että ajankohtaisetkin aiheet tuntuvat vain fiktiolta.

Välillä musta huumori toimiikin. Korpelalla on mainiot hetkensä katastrofaalisen falskina hengennostattajana, ja Bäckin ja Birnin täydellisen tyhjänpäiväinen sanailu hymyilyttää ajoittain. Juonikin hieman terävöityy Kalastajan koettaessa raivata kilpakosijat tieltään.

Viron elektronisen musiikin pioneeri Sven Grünberg on loihtinut karuun luontoon sopivia retrofuturistisia äänimaisemia, mutta muuten musiikkivalinnat seurailevat kliseistä yleislinjaa.

Suurelta kankaalta nähtynä elokuva on rasittavaa katsottavaa. Sten-Johan Lillin kuvaus poukkoilee perustelematta staattisen kameran ja levottoman käsivaran välillä. Useimmat kohtaukset ovat liian pitkiä ja leikkaukset töksähtäviä.

Yrityksestä yksi tähti, komeista maisemista toinen.

Tenka Issakainen