Sound of Metal
Darius Marderin pari vuotta sitten valmistunut Sound of Metal on ennättänyt nyt Suomenkin teattereihin. Juonikuvauksen perusteella teos kuulosti laskelmoidun sentimentaaliselta Oscar-tyrkyltä: raakaa metallia soittavan duon muusikko kuuroutuu yllättäen ja joutuu pohtimaan elämäänsä uudelleen.
Oscar-palkintoja heruikin kaksi: parhaasta leikkauksesta (Mikkel E. G. Nielsen) ja äänisuunnittelusta (muiden muassa Jaime Baksht, työryhmässä mukana myös suomalainen Heikki Kossi). Nyyhkydramatiikan elokuva välttää. Suurine tunteineenkin tarina on loppujen lopuksi arkinen, ihmisen kokoinen.
Kuurous antaa vain muutamia varoitusmerkkejä ennen kuin iskee voimalla rumpali Rubenin (Riz Ahmed) elämään. Jason Bournen ja Rogue Onen tapaisissa Hollywood-menestyksissä nähty Ahmed luo Rubenista herkän hahmon, jonka voimat eivät kriisissä tahdo riittää.
Bänditoveri ja puoliso Lou (Olivia Cooke) suostuttelee Rubenin jäämään nukkavieruun kuntoutuskeskukseen, jossa tämän on määrä paitsi oppia elämään kuurona ja viittomakielisenä, myös pysyä kuivilla huumeista.
Laitosta johtaa Vietnamin sodan veteraani Joe (Paul Raci), jonka metodit ovat omintakeisia ja jyrkkiä. Ruben tuntuu arvelevan, että häntä pidetään suorastaan pilkkana, ja on valmis pakkaamaan tavaransa muutamankin kerran.
Vaikka yhteisön arki alkaakin maistua ja amerikkalainen viittomakieli luonnistua, kuuroksi Ruben ei tahdo jäädä.
Pinnallisemmassa tarinassa Ruben lopulta parantuisi ihmeellisesti, mutta Sound of Metal esittelee Joen kautta toisen, monelle kuulevalle ehkä vieraan näkökulman: viittomakieliset ovat kieli- ja kulttuurivähemmistö, eivät parantamista vaativia sairaita.
Daniël Bouquet’n kuvauksessa pieni syväterävyys ja kameran käsivaramainen, mutta hillitty liike korostavat kertomuksen intiimiyttä.
Äänisuunnittelu palkittiin aiheesta. Kuulevien maailmassa korostuvat arjen pienet asiat, jollaisia jälkiäänityksessä ei usein edes lisätä ja joita Ruben jää tuskaisesti kaipaamaan: kahvinkeittimen porina, vaatteiden kahahtelu, liikenteen etäinen humu.
Kuulon heiketessä muiden puhe puuroutuu tuskastuttavasti juuri käsityskynnyksen alapuolelle, hälyäänet korostuvat, lopulta jäljelle jää vain oman veren virtaus ja kappaleiden värähtely.
Vaikka kuuleva katsoja ei voi tietää, juuri tuoltako kuulon menetys tuntuu, Rubenin ahdistus koskettaa. Mutta niin myös siitä yli pääseminen.