Olen kiveä. Olen armoton. Ruotoni on rautaa, mutta henkisesti olen pelkkä silppukasa.
Olen koko aikuisuuteni elänyt ja mennyt eteenpäin sisälläni jatkuvasti jylläävän ketutuksen voimalla. Olen narsistin lapsi.
Vanhempani on hauska, supliikki seuramies ja joka lajin mestari. Kyllä sen kyläläiset, sukulaiset ja tuttavat tietävät tai ovat tietävinään, mutta he eivät asuneet meillä. He eivät oikeasti kuulu sisäpiiriin, perheeseemme. He eivät tiedä mistään mitään.
En lähde tässä kertomaan tarkemmin tapahtumia, joita olen elämässäni saanut narsistin lapsena kokea, koska siitä voisi kirjoittaa pienen, joskin surkean kirjan. Totean vain sen olleen väkivallan, julmien sanojen, epäoikeudenmukaisuuden ja mitätöimisen aikaa. Myöhemmin aikuistuttuani, mitätöimisen, epäreiluuden ja manipuloinnin aikaa.
Sellaista elämää, joka sai minut lapsena tuntemaan pohjatonta epätoivoa, pelkoa ja itseinhoa. Nuorena aikuisena lähes tuhoamaan itseni. Ja nyt kymmenien henkisesti tervassa rämmittyjen vuosien jälkeen vasta tajuamaan, ettei hän ole hullu sen paremmin kuin minäkään, vaan hän on narsisti. Nyt vain vanha ja väsynyt, sairaskin.
Silti häntä pitäisi yhä lakkaamatta ylistää ja antaa hänelle tunnustusta niin menneestä kuin nykyisyydestäkin. Kuunnella hiljaa vääristyneitä, itseään korottavia ajatuksiaan. Varoa kyseenalaistamasta mitään hänen sanaansa tai muistoaan menneistä. Vastata kysymyksiinsä juuri siten oikein, että ne miellyttävät häntä, vaikkei hän välttämättä vastausta edes kaipaa, koska ne ovat jo valmiina hänen päässään.
Aggressio välähtelee hänen silmissään, puheessaan ja olemuksessaan. Se tuntuu johtuvan siitä, että hän tiedostaa olevansa heikoilla, ehkä elämänsä ensimmäisen kerran.
Kaikki nämä piirteet hänessä ovat tuttuja, mutta vasta nyt minussa syttyy lamppu. Tämä oivallus syntyi viimeisestä ratkaisevasta iskusta, jonka hän oli vielä korkeasta iästään huolimatta kykenevä minulle antamaan.
Perheemme muut jäsenet ovat uhreja siinä missä minäkin, mutta voin puhua vain omasta puolestani, sillä puheyhteys muihin on poikki. Keskinäistä suhdettamme on aina vaivannut epäilyn, syyttelyn ja kyräilyn ilmapiiri, jota on hoidettu jopa vuosien mykkäkoululla.
Asiassa ei myöskään auta asioita sotkenut ulkopuolinen, joka on haistanut tilanteen ja käyttää sitä sekä vanhaa narsistia häikäilemättömästi hyväkseen. Näen asian selkeästi, mutta en näe enää itseäni. En ole kivestä. En armoton.
Minua ei ehkä enää edes ketuta. Minun pitää tutkia itseäni ja koota minuus uudelleen. Löytyykö minusta narsisti? Ehdinkö katkaista ties kuinka monen sukupolven kestäneen kierteen?
Työn teen lopuilla voimillani, yksin itseni kanssa, koska vanhemmassani ei ole koskaan ollut, eikä tule olemaan mitään vikaa. Hän on täydellinen.