”Kuluvasta vuodesta tulee maapallon mittaushistorian kuumin ja ensimmäinen, jona keskilämpötila on yli 1,5 astetta esiteollista aikaa korkeampi”, pääkirjoitus kertoo (LK 10.11.).
Esiteollinen aika päättyi Länsi-Suomessa noin 1150 jKr. ja maamme itä- ja pohjoisosissa noin 1300 jKr. ”Esiteolliseen aikaan verrattuna Suomen keskilämpötila on noussut yli 2 astetta. Koko maapallolla nousu on ollut keskimäärin 1,1 astetta."
Pitäisikö meidän ajatella niin, että jos elintasomme olisi pysynyt 1300-luvulla, olisimme onnemme huipulla? Olisimmeko valmiit luopumaan kaikesta kehityksestä? Epäilen ettemme. Ei tarvitse olla kovinkaan korkeasti koulutettu, jotta ymmärtää elintason muutoksen noista ajoista. En tosin ole varma, onko vuosisatojen takainen lähtölukukaan todellinen.
”Ilmastonmuutos etenee kiihtyvällä vauhdilla, eikä se ole enää välttämättä pysäytettävissä. Jos Pariisin sopimuksessa sovituissa ilmastotoimissa pysytään, lämpeneminen voi asettua 2,5–3 asteeseen”.
Tuokin luku olisi ymmärrettävämpi, jos sanottaisiin missä ajassa. Jos olemme nostaneet 1 000 vuodessa lämpötilaa noin 1,5 astetta, samalla vauhdilla olisimme 3 asteessa vuonna 3000 – ehkä ilman Pariisin suositusta 3,5 asteessa. Onko se vakavaa, jos lämpö sadassa vuodessa yhden kymmenyksen nouseekin? Varmaan siitä on haittaa jossain, täällä sitä tuskin huomaa.
On keinotekoista verrata lämpenemistä esihistorialliseen aikaan. Jos oltaisiin reiluja, lähtöluku olisi tämä hetki. Esiteollista aikaa kesti 9 000 vuotta. Ihmisiä oli silloin paljon vähemmän.
Ilmastonmuutoksesta on tullut eräänlainen hurmosliike, jolla herkimmät menettävät mielenterveytensä – turhaan. Onko se sen arvoista? Jospa elettäisiin vain ajassa murehtimatta turhia.