Helsingin Sanomissa kerrottiin (9.11.), että ”Linnan juhlissa tarjotaan vaarantunutta riekkoa”. Tarjolla olevasta riistaruuasta on noussut häly myös sosiaalisessa mediassa.
Juttu näennäiseettisine sisältöineen toi mieleeni kuuluisan amerikkalaisen eräkirjailijan James Oliver Curwoodin ajatelman: ”Jokaisen eläimen loppu luonnossa on inhimillisesti katsoen traaginen – ne syödään”.
Lintujärjestö BirdLifen suojelu- ja tutkimusjohtaja Teemu Lehtiniemi ei lehtiuutisen mukaan aluksi kuulostanut erityisen järkyttyneeltä riekkotarjonnasta kuultuaan. Minä olin järkyttynyt pohjoisen asukkaana ja metsästäjänä häneltä lypsettyjen kommenttien vuoksi. Lehtiniemi oli valmis hyväksymään ampumalla saadun riistaruuan, muttei ansalla pyydettyä. Ampuminen on hänestä eettisempi pyyntitapa.
Lehtiniemellä ei selvästikään ole kokemusperäistä tietoa kummastakaan pyyntitavasta. Ei myöskään tietoa ansapyynnistä yleensä, eikä edes sitä, ettei ammuttuja riekkoja osteta. Aiemmin ostoboikotin syynä oli ammuksissa käytetyt lyijyhaulit. Nykyiset ovat vielä ikävämpiä, jos ne sattuvat ilmaantumaan gourmet-ruuan lautaselle.
Osa Ylä-Lapin väestöstä saa niukan toimeentulonsa luontaiselinkeinoista, joita harjoitetaan vuoden kierron mukaan. Ansapyynti on osa tätä elinkeinoa ja sen harjoittajia on enää harvassa. Riekon ansapyynti antaa muutamalle perheelle Utsjoella, Inarissa ja Enontekiöllä osan toimeentulosta sydäntalven aikana silloin, kun riekkoja on runsaasti.
Ansapyynti on osa saamelaista kulttuuria, ja se on ollut tärkeä toimeentulolähde. Alkuperäiskansan kulttuuriin liittyvien asioiden leimaamista epäeettisiksi pidän vähintäänkin arveluttavana. Jutun seurauksena myös lappilaisesta ruokakulttuurista tulee kielteinen kuva, vaikka presidentin tarkoitus on ollut kiitettävästi päinvastainen.