Varhaiskasvatuksen lastenhoitajan työssä säästötoimien paine näkyy työympäristön muutoksena pienistä, kodinomaisista päiväkodeista kohti suurempia laitosyksiköitä. Aiemmin hoitajalla oli aikaa ottaa lapset vastaan tutussa ryhmässä ja viettää hetki aikaa sylitellen.
Pienissä päiväkodeissa, joissa kaikki kasvattajat tunsivat lapset, tämä oli mahdollista. Vielä reilu vuosikymmen sitten ihanne oli kodinomainen päivähoito, joka ei ollut lapsen kehityksen kannalta köyhää tai laadutonta, vaan kiireetöntä ja osallistavaa sekä turvallista.
Henkilökuntakin kohtaa haasteita yrittäessään sopeutua työskentelemään trendikkäissä jättiyksiköissä, joissa on satoja lapsia ja kymmenittäin henkilökuntaa. On kohtuutonta vaatia sopeutumista pieniltä lapsilta. Huoltajien huoli olisi pienempi, kun pienen ihmisen saisi jättää tutun kasvattajan syliin heräämään uuteen päivään, omaan tuttuun ryhmään.
Satojen lasten yksikössä, jossa on yhteinen ruokala, ruokailu on haastavaa. 2-vuotiaat yrittävät saada lautasen ruokailupöytään siten, että siellä on edes osa ruuasta tallella. Pitkissä pöydissä ei näe, onko toisessa päässä pienimmät saaneet syötyä. Osa lapsista kärsii melusta niin, että heillä on kuulosuojaimet päässään. Miten siinä pystyy kannustamaan lasta maistamaan uusia makuja tai pitämään yllä pöytätapoihin kuuluvaa keskustelua? Niillä on aina ollut iso merkitys pienten lasten pedagogiikassa ja ravitsemuskasvatuksessa. Ruokailu on ollut tilanne, jossa opitaan yhdessä ja kiireettömästi tutustutaan makujen maailmaan.
Suurissa ruokaloissa on myös tapaturmariski. Herkästi pienimmiltä tippuu ruokaa lattialle heidän yrittäessään selviytyä pöytään, ja toinen lapsi tai kasvattaja voi liukastua ruokaan.
Suurissa yksiköissä lasten päivää rytmittävät tilojen luomat aikataulut. Ruokailuvuorot saattavat olla niin tiukkoja, että aikaa rauhassa syömiseen ei ole keittiön painostaessa jo seuraavan ryhmän saapumiseen. Sama on muiden tilojen kanssa. Koska tiloja varataan eri käyttötarkoituksien mukaan, mitä tapahtuu pitkäkestoiselle leikille? Mihinkään ei välttämättä enää voi jättää leikkiä kesken jatkettavaksi huomenna tai edes iltapäivällä. Hektisessä, ulkoa ohjatussa aikatauluviidakossa levottomuus ja keskittymiskyvyttömyys vain pahenevat.
Lapsella tulee olla varhaisina vuosinaan oikeus kiireettömyyteen, leikkiin sekä tutun kasvattajan kanssa myös ruokaan tutustumiseen ja sosiaaliseen kanssakäymiseen.
Kirjoittaja toimii asiantuntijana ammattiliitto SuPerissa. Kirjoitus on laadittu varhaiskasvatuksen työryhmän puolesta.