Rasisminvastaisuudesta on tullut eräänlainen uusi pyhä sana. Se, joka ilmoittautuu sen puolustajaksi, saa helposti moraalisen ylemmyyden viitan ylleen. Viime vuosien keskusteluissa on nähty ilmiö, jossa rasisminvastainen kirjoittelu itsessään alkaa muistuttaa sitä, mitä sen piti vastustaa – syrjintää ja leimaamista.
Rasisminvastaisuus on arvo, jota useimmat pitävät tärkeänä ja oikeutettuna. Mutta kuten monissa hyvää tarkoittavissa asioissa, myös rasisminvastaisessa keskustelussa voi tapahtua ylilyöntejä.
Joskus puhe, joka on tarkoitettu puolustamaan yhtä ryhmää, saattaakin leimata tai syrjiä toista. Silloin ollaan paradoksaalisesti hyvin lähellä sitä, mitä alun perin vastustettiin.
Yhtäkkiä on täysin hyväksyttyä väittää, että kantaväestö on rakenteellisesti syyllinen. Ettei se ymmärrä, ja että sen velvollisuus on lähinnä vaieta ja pyytää anteeksi olemassaoloaan. Jos tätä kritisoi, leima lyödään otsaan: “rasisti”.
Miten ihmeessä olemme päätyneet pisteeseen, jossa yhden ihmisryhmän, kantaväestön, syyllistäminen nähdään oikeudenmukaisuutena?
Rasisminvastainen keskustelu on saanut vaarallisen koskemattomuuden suojan. Sitä ei saa kyseenalaistaa, vaikka joskus juuri sen sisällä viljellään uutta vihaa, uutta vastakkainasettelua ja uusia stereotyyppejä. Sen sijaan, että rakennettaisiin siltoja, pystytetään uusia muureja.
Kuvitelkaa asetelma, että kirjoitettaisiin “vähemmistö ei ymmärrä enemmistöä” tai että tiettyä kulttuuria syytettäisiin sortajaksi pelkän taustan perusteella. Syntyisi myrsky, eikä syyttä, koska se olisi törkeää ja väärin.
Mutta kun sama tehdään toiseen suuntaan rasisminvastaisuuden nimissä, moni nyökkää hyväksyvästi. Se ei ole oikeudenmukaisuutta, vaan kaksinaismoralismia.
Jos emme ymmärrä tätä, olemme vain siirtäneet syrjinnän painopistettä paikasta toiseen. Rasisminvastainen kirjoittelu voi olla, ja liian usein on uutta rasismia kauniilla logolla. Jos emme uskalla sanoa sitä ääneen, olemme jo luovuttaneet pelin ja antaneet yhden ideologian päättää, ketkä kelpaavat ja ketkä eivät.