Uuden Rovaniemen lukijat ovat ehkä huomanneet yleisönosastokirjoitusten lomassa silloin tällöin runon.
Rovaniemeläinen Raimo Haaja lähettää niitä aina toisinaan toimitukseen.
Mutta kuka onkaan tämä runoilija? Päätimme ottaa selvää.
Raimo Haaja vastaa puhelimeen kerrostalokolmiostaan Asemieskadulta, missä hän asuu vaimonsa kanssa.
Jo lyhyen keskustelun jälkeen huomaa, että osoite osuu miehen elämään. Niin myös edellisen kodin sijainti Evakkotiellä.
Haaja teki työuransa puolustusvoimien palveluksessa aseiden parissa. Eläkkeelle hän jäi vuonna 1997 taisteluvälineyliteknikkona, sotilasarvoltaan kapteenina.
Sotalapseksi Ludvikaan
Sota jätti jälkensä Raimo Haajan elämän alkuvuosiin.
Hän syntyi talvella 1941 Virojoen kylässä, itärajan tuntumassa Suomenlahden rannalla Kymenlaaksossa. Kotikunnasta Virolahdesta jäi puolet rajan taa.
Haajan perhe lähti evakkoon länsirannikolle ruotsinkieliseen Tenholan kylään.
– Ensimmäinen muistikuvani on vuodelta 1944 saksalaisten moottorimarssista, Raimo Haaja kertoo.
Sodan keskellä kolmevuotias Raimo-poika ja hänen kaksi vuotta vanhempi siskonsa päätettiin lähettää sotalapsiksi Ruotsiin.
– Ensin junalla Turkuun ja sitten laivalla Tukholmaan, Haaja sanoo.
Tuolloin matkustajasatama sijaitsi kuninkaanlinnan läheisyydessä.
– Määränpään lähestyessä kaikki katsoivat ja osoittivat sitä yhtä taloa. Mutta enhän minä ymmärtänyt mikä se oli, Haaja muistaa saapumisen vieraaseen maahan.
Tässä vaiheessa sotalapsia oli Ruotsissa jo paljon, joten Raimo ja hänen siskonsa sijoitettiin noin 50 muun suomalaislapsen kanssa Taalainmaalle Ludvikan kuntaan Pelastusarmeijan huomaan Fängenhällarna-nimiseen lastensiirtolaan.
– Puukasarmit olivat kylmiä, joten talvella 1945 muutimme, tässä vaiheessa noin 20 lasta, hienompaan Herrgården-nimiseen paikkaan.
Koska lapsia ei sijoitettu perheisiin, he saivat puhua keskenään suomea. Myös lastenhoitajat olivat suomenkielisiä, johtajatarta lukuun ottamatta.
– Ruotsiksi opettelimme vain lauluja. Näin suomen kieli säilyi.
"Kuin juureton puu"
Kun kotiinpaluun aika koitti, viisivuotias Raimo piilotti muistoksi sepältä saamansa rautanaulan kissanluukun sisäpuolelle talon perustukseen.
– Siellä se varmaankin odottaisi yhä tänäkin päivänä.
Kotiin Kymenlaakson Sippolaan Raimo ja isosisko saapuivat kesällä 1946. Poika ei tuntenut enää äitiään, isäänsä eikä viittä kotiin jäänyttä sisarustaan.
– Oli kuin minut olisi adoptoitu lapsuudenkotiini, sitä oli kuin juureton puu, Haaja kuvaa ristiriitaista kokemusta.
Sippolassa elämä eteni koulutielle ja aina varusmiespalvelukseen saakka, josta löytyi ammatillinen urakin.
Työt toivat Raimo Haajan puolisonsa kanssa Rovaniemelle vuonna 1970.
– Saimme kaksi lasta ja he molemmat yhden lapsen, nyt lapsenlapsetkin ovat jo nuoria aikuisia.
Lauluista runoihin
1990-luvun lopulla sotalapsikokemukset nousivat Suomessa keskusteluun ja eri puolille maata perustettiin sotalapsiyhdistyksiä.
Kun Lapin sotalapset ry perustettiin vuonna 2005, lähti Raimo Haaja mukaan toimintaan.
– Läpi elämän mukana kulkeneita lapsuuden tuntoja sai viimein puida vertaisten kesken.
Yhteen kokoukseen Haaja kirjoitti runon kokemuksistaan. Ja sitten taas uuden seuraavaan kokoukseen.
Siitä se alkoi. Koskettavista sotalapsirunoista tehtiin laulujakin.
– Niitä olisin tehnyt enemmänkin, mutta säveltäjän löytäminen oli haastavaa.
Viimein Haaja löysi Ruotsista säveltäjän, sotalapsitaustaisen ruotsinsuomalaisen, jolla oli käytössään myös kotistudio ja orkesteri.
– Tarkoituksemme oli tehdä vanhanajan tanssimusiikkia. Seuraavan kesän kirjoitin sanoituksia kappaleisiin.
Säveltäjä kuoli ennen syksyä. Raimo Haaja päätti jättää aihepiirin taakseen.
Kynän kanssa kävelylle
Mutta kun runojen virta oli kerran auennut, ei se niin vain ehtynytkään. Haajan laskujen mukaan kuluneiden 15 vuoden aikana runoja on syntynyt jo 2 500, niin tunne-elämästä, luonnosta, politiikasta kuin juhla- ja merkkipäivistä.
– Runoja aikuisille ihmisille, eivät nyt uskonnollisia, mutta vakavia kenties, Haaja kuvaa.
Eräs keskeinen teema tuotannossa on suvaitsevaisuus
– Minun ikäluokalleni se tahtoo olla vielä vaikea asia, runoilija pohtii.
Haaja vaalii runoissaan loppusointuja.
– Se on ainoa runon muoto, jonka hyväksyn, hän toteaa.
Viime vuonna Haaja julkaisi ensimmäisen runokirjansa Askeleita elämässä tamperelaisen Mediapinta-yrityksen kautta. Tulossa on myös kaksi muuta ja joulurunokirjastakin on käyty keskusteluja.
– En tiedä ehtiikö se enää täksi jouluksi tulla. 62 runoa joulusta, joista yksi on Joulu rintamalla. Uskonpa, ettei rintamamies sitä ilman kyyneleitä lue.
Nykyisellään runoja syntyy kahdesta kolmeen viikossa, ilman tavoitteita. Useimmiten runo saa löytää muotonsa kävelylenkillä.
Päivittäisille kävelyilleen Haaja varustautuukin kynällä ja muistiviholla. Riimit pitää kirjata ylös tuoreeltaan.
– Kävelylle kun lähtee, voi parin kilometrin lenkillä syntyä hyvinkin kuuden säkeistön teksti.
Taas saanhan aivan kyyneleitä niellä,
kun kuljen jälleen lapsuuteni kotitiellä.
En ole käynyt täällä moneen vuoteen,
mutta nyt kotipaikkaani matkan teen.
Lähemmäs kotitaloani, kun käydä ehdin,
näen kauniit vaahterat vihrein lehdin.
Ne vuosia sitten kirkoltamme taimina hain,
ja kotitalon ympärille kasvamaan ne sain.
Vaikka asuin täällä vuodet lapsuuteni ajat,
tulivat kerran vastaan aikuisuuden rajat.
Isäni kuoltua talokin pois vieraille myytiin,
ja uusien asukkaiden toimesta hyvin korjattiin.
Uteliaana lähelle taloa seisomaan vielä jään,
värit uudet ja istutukset nuoremmat tehdyt nään.
Tänne nuorena sydän aina kaipuutahan poti,
olihan se kauan meidän perheen koti.
Muistot täältä säilytän mielessäni yhä,
lapsuuskoti, menetettykin onhan paikka pyhä.
Hitaasti lähden käyden entiseltä pihaltamme pois,
jospa takaisin nuoruuteen vielä palatakin vois.