Rakentaminen: Bud­jet­ti paukkui rajusti yli: Lapin kes­kus­sai­raa­lan laa­jen­nus maksaa jopa 40 mil­joo­naa euroa ar­vioi­tua enemmän

Uutisanalyysi: Su­per­tap­pa­jia vai nälkään kuol­lei­ta poroja?

Kolumni: Kuka ha­luaa­kaan sopia työ­eh­dois­ta ja pal­kois­ta pai­kal­li­ses­ti ja kuka taas ei?

Mainos: Yhtä tuore kuin jär­ves­tä nos­tet­tu rautu. Tilaa Lapin Kansa 1kk 1 €. Klikkaa ti­laus­si­vuil­le.

Kolumni

"Vielä nuorena ai­kui­se­na koin häpeää siitä, mistä tulin"

-
Kuva: Taina Nuutinen-Kallio

E-juniori-ikäsenä pelasin jalkapalloa kaupunkilaisjoukkeessa, vaikka kotini sijaitsi maaseudulla.

Matkaa treeneihin ja kotipeleihin kertyi 25 kilometriä suuntaansa.

Usein liftasin treeneihin. Se ei ollut mitenkään tavatonta 1970-luvun alussa, että kymmenvuotias seisoo tien poskessa peukalo pystyssä. Kyllä aina kyydin sai.

Se, että olin ainoa poika joukkueesta, joka asui maalla, koitui minulle isoksi taakaksi tuolloin.

Tulin kiusatuksi.

”Landepaukku” tai asuinpaikkani mukaan ”Muurola”.

Ne olivat minun uudet nimeni.

Noilla nimillä minua joukkueessa puhuteltiin. Niihin oli vain totututtava.

Pidemmät pelireissut ja matkat leireille kuljettiin seuran bussilla.

Jokaisella reissulla tiesin saavani selkääni joukkuetovereilta jo menomatkalla.

Joskus olin niin onnekas, että kotiin palatessemme sain olla rauhassa.

Kaikkeen tottui ja asiat ja tapahtumat arkipäiväistyi. Ne ikään kuin kuuluivat asiaan.

Haluni pelata oli kuitenkin niin kova, että se ajoi pienen pojan päässä kaiken muun edelle.

Olin valmis sietämään mitä vain, jotta saisin juosta pallon perässä ja kuulua johonkin.

Joukkuetoverini opettivat minut häpeämään.

Minun kuului hävetä sitä mistä tulen ja missä kotini oli.

He onnistuivat siinä täydellisesti. Vielä nuorena aikuisena koin häpeää siitä, mistä tulin.

Vaikka muutin kaupunkiin, koin edelleen olevani huonompi ihminen kuin he, jotka olivat syntyjään kaupunkilaisia.

Se voi ja kuulostaakin varmasti teistä huvittavalta, jonkun kokevan häpeää siitä, mistä on kotoisin. Kun sitä sinulle toistetaan päivästä toiseen, siihen alkaa uskoa.

Alkaa uskoa, että on huonompi kuin ne toiset.

Tässä maailmassa monet asiat kääntyvät täysin päälaelleen. Niin häpeässäkin.

Niiden joiden kuuluisi hävetä, harvoin sen taitavat ja taas he, joille on annettu häpeän taakka kannettavaksi, kantavat sitä täysin syyttä suotta ja usein sortuvat sen alle.

Mistään ihmisen persoonaan tai henkilöön itseensä liittyvistä asioista, jotka poikkeavat valtavirrasta, ei kenenkään tule tuntea häpeää.

Usein me kuitenkin ajattelemattomuudessamme olemme lähimmäisen perusteettoman häpeän juuri ja alkulähde.

Lukemattomat vitsit, sketsiviihde, Tv-sarjat, elokuvat nauravat vähemmistöille. Erilaisuudelle.

Ja me jotka massiivisesti kulutamme tämän kaltaista viihdettä, olemme vahvistava sysäys yksilön kokemalle häpeälle, kuin myös laajemmassa mittakaavassa yhteisöjen kollektiiviselle häpeän tunteelle.

Olohuoneen sohvalla teeveen ääressä me olemme kokonaisina perheinä nauraneet yhdessä saamelaisille, romaaneille, seksuaalisille vähemmistöille, maahanmuuttajille.

Jonkun ärrä-vialle, toisen ontumiselle, kolmannen puhetyylille, ylipainolle ja ties vaikka mille.

Mikä tahansa erilaisuus kelpaa naurun ja ivan aiheeksi.

Mutta, jos sinusta ja sinun elämästäsi tehtäisiin pelkkä vitsi. Olisiko se ok ?

Ja sitten me ihmettelemme koulukiusaamista ja työpaikkakiusaamista ilmiönä, vaikka erilaisuudelle nauramista on harjoiteltu kotisohvalla syntymästä saakka lähes päivittäin.

Vaadimme lisää mielenterveyspalveluita, mutta kestämme huonosti mitään erilaisuutta.

Sanomme olevamme sallivia, mutta todellisuudessa kestämme erilaisuutta juuri siihen saakka, kun se pysyy meiltä itseltä piilossa.

Häpeällä on myös toinen puoli. Se hyvä puoli, joka on kytketty meidän omatuntoon.

Tehtyämme väärin osaamme hävetä tekoamme ja pyytä anteeksi.

Tältä puolelta häpeä pitää meidät myötätuntoa kokevina ihmisinä.

Inhimillisinä olentoina jotka osaavat katua vääriä tekoja.

Kannan koko elämäni häpeää muutamista pahoista sanoista, joita ei saa sanomattomaksi. Jokaisella meillä on muistin perukoilla näitä sanoja.

Niitä ei kannata deletoida.

Annetaan niiden muistuttaa meitä siitä, että olemme parempia ihmisiä tänään, kuin mitä eilen olimme.