Olin joukkuekaverini kanssa katsomossa, kun Suomi pelasi Hollannin kanssa 1-1 tasapelin jalkapallon EM-karsinnoissa Helsingin Olympiastadionilla kesäkuussa 1991. Petyin tulokseen, eikä suosikkipelaajani Marco van Basten onnistunut maalinteossa.
Seuraavana aamuna Hotelli Kalastajatorpalla 12-vuotiaiden silmät loistivat kuin mopon lamput: Hollannin joukkuehan se siinä aamiaisbuffetia kiertää! Harvoin juoksimme kentällä niin kovaa kuin silloin hotellin vastaanottotiskille hakemaan kynää ja paperia. Lapulle tarttui van Bastenin lisäksi muun muassa Frank Rijkaardin ja Ronald Koemanin nimmarit.
Tuolloin ei suomalainen futisjunnu fanittanut suomalaisia pelaajia. Maajoukkueen peleihin mentiin katsomaan vastustajan tähtiä. 30 vuodessa on kuljettu pitkä matka. Jari Litmasen läpimurto Ajaxissa 1990-luvun puolivälissä oli täysin käsittämätöntä. Suomalainen pelaaja maalipörssin kärkikahinoissa Mestarien liigassa? Hullumpaa kuin ensimmäinen tekstiviesti.
Puhuttiin paljon huonoista harrastusmahdollisuuksista kylmässä pohjolassa. Emme voineet tuottaa hyviä pelaajia, koska talvet pelattiin jääpelejä. Kultainen sukupolvi Litmasen ja Sami Hyypiän johdolla mursi myytin, ja sen myötä jalkapallohalleja on noussut joka kylälle.
Missä sitten ovat huippuyksilömme? EM-kisajoukkueen pelaajat ovat voineet harjoitella ympärivuotisesti koko ikänsä. Heistä vain pari kolme pelaa eurooppalaisessa huippusarjassa tärkeässä roolissa.
Silti – Suomi oli kisoissa. Toisin kuin minä, nykyjunnut voivat kannustaa oman maansa joukkuetta arvoturnauksessa ja valita Pukin, Kamaran tai Hradeckyn. Vaikka Suomen puolustustaistelua sai välillä katsoa kylmässä hiessä, sitä kuitenkin sai katsoa.
Mikäli haluamme joskus voittaa kisoissa – Tanska-ottelua en laske, koska Eriksen – tarvitsemme tähtiä, jotka vievät peliä kohti sitä toista maalia. Seuraava Litmanen voi kasvaa vaikka Rovaniemeltä: halliin pääsee tulipalopakkasillakin vetelemään vapareita ja hiomaan harhautuksia.
Terävimpään kärkeen yltäminen vaatii paljon muutakin, ja lajiliiton pelaajakehityksen soisi terävöityvän, mutta loppujen lopuksi kaikki on itsestä kiinni – kysy vaikka Jarilta. Toistot sisään ja tiikerinsilmällä tavoitteista totta.
On näiltä leveyksiltä noustu huipulle ennenkin. Kaveri, jonka kanssa 30 vuotta sitten keräsin hollantilaispelaajien nimmareita, oli Tornion Pallo -47:n superlupaus Teemu Tainio. Hän pelasi sittemmin Olympiastadionin nurmella itsekin.