Palkkamonttulaki eli vientivetoinen palkkamalli nytkähti eteenpäin, kun eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunta sai mietintönsä valmiiksi ja päätyi kannattamaan hallituksen esitystä. Tähän(kin) on haettu mallia Ruotsista, jossa vientivetoinen systeemi on toiminut jo vuosia, tosin ilman lakivelvoitetta. Ruotsissa kun osataan ja halutaan tehdä asioita neuvottelemalla.
Niin Suomessakin on toimittu, kunnes työnantaja totesi, ettei omia vaatimuksia saatu tarpeeksi suurella volyymillä läpi ja valjasti Orpon hallituksen työjuhdakseen. Kun ei osattu neuvotella, painetaan päälle väkisin. Tässä ilmapiirissä on irvokasta verrata mitään, mitä työmarkkinakentässä tapahtuu, naapurimaahamme Ruotsiin.
Irvokas on myös tapa, jolla Orpon hallitus suhtautuu valtakunnansovittelijan toimien suitsimiseen ja hoitajamitoituksen pienentämiseen. Molemmissa todetaan maireasti, että kyllähän te edelleen voitte toimia toisinkin, vaikka tiedetään, että todellisuus tulee olemaan se, mitä lailla luodaan.
Työmarkkinoilla hallituksen tukema työnantajaosapuoli tulee suhtautumaan entistä nihkeämmin palkansaajapuolen esityksiin. Sote-alalla tullaan kärvistelemään, palkkamonttuun jäämisen lisäksi, entistä pienemmällä porukalla ikääntyvien hoivattavien määrän koko ajan kasvaessa.
Tämä kokonaisuus kuvaa hallituksen arvoja. Ne eivät kuvasta tavallisten ihmisten arkea. Samaan aikaan käydään tes-neuvotteluja, joilla pyritään parantamaan palkansaajan ostovoimaa. Neuvotteluissa työnantaja on saanut lisäedun hallituksen lainsäädäntötoimista- ja suunnitelmista.
Työntekijäpuolelle jää vain se, mikä on aina ollut sen suurin voima – jäsenet. Vahva kannatus ja järjestäytymisaste on suurin tuki, jolla saadaan aikaiseksi paras jäsenetu eli työehtosopimus. Lainsäädäntö on perälauta. Jos mitään ei sovita, mennään lain kirjaimen mukaan.
Työehtosopimuksella sovitaan asioista, joita ei laissa määritellä (palkka, lisät, pekkaset, lomaraha). Lisäksi pyritään neuvottelemaan lakiin kirjattuja asioita paremmaksi. Seuraava askel on paikallinen sopiminen, jossa voidaan sopia asioita työehtosopimusta paremmin.
Molempien osapuolten etu on asiantuntevat neuvottelijat, sillä kuka hullu huonoa sopimusta haluaisi tehdä? Tätä sietää miettiä, jos on sitä mieltä, että paikallinen sopiminen pelastaa kansantaloutemme.