Jälleen kerran puolalaiset kokoontuivat kunnioittamaan 1.8.1944 alkanutta Varsovan kansannousua, jonka tavoitteena oli kukistaa saksalaismiehitystä ja palauttaa maahan oma hallinto.
Kenraali Bor-Komorovskin johdolla alkaneeseen taisteluun osallistui Armia Krajovan 20 000 sotilaan ohella tuhansia naisia, jopa lapsia, joiden maanalainen taistelu viemäreitä hyväksikäyttäen aiheutti natsiarmeijalle tuntuvat miehistötappiot.
Maailmansodan tilanne tuolloin aiheutti kuitenkin sen, että Veiksel-joen itäpuolella olleilta neuvostosotilailta Stalin – lupauksistaan huolimatta – kielsi avun antamisen Armia Krajovalle ja NL:n kanssa aiemmin liittoutuneilta länsimailtakin apu jäi nimelliseksi.
Tästä huolimatta puolalaiset taistelivat 63 päivää yksin, mutta lopulta heidän kohtalokseen koitui inhimillinen tragedia ja yhdyskuntarakenteen tuho: 1.8– 4.10. 1944 välisenä aikana natsit tappoivat Armia Krajovan sotilaista liki kaikki, siviilejä murhattiin noin 200 000, kymmeniä tuhansia vietiin keskitysleireille ja 700 000 siirrettiin muualle Varsovasta, jonka ydinkeskusta tuhottiin maan tasalle.
Näinä Hiroshiman (6.8.) ja Nagasakin (9.8.) vuoden 1945 tuhon muistopäivinä sekä seuratessani Ukrainan ja Gazan tapahtumia, pohdin eikö Varsovan tragedia, erilaisuudestaan huolimatta, ole samalla tavalla moraalikasvatukseemme kuuluva ja huomion arvoinen?
Vielä suuremman piston sydämessäni tunnen siitä, että vuosikymmeniksi suodatin yliopistossa oppimani Varsovan tragedian pois muististani enkä kertonut asiasta oppilailleni opettajana vain siitä syystä, ettei siitä mainittu oppikirjoissa mitään.
Kiitänkin puolalaisia muistojuhlastaan ja "anamnesiksestani" ja olen armollinen itselleni.