Van­hus­ten hoi­va­ko­deis­sa eliitti tais­te­lee val­las­ta samaan tapaan kuin kou­lus­sa tai työ­pai­kal­la – "Ei tule mieleen yhtään kertaa, että kiu­saa­mi­seen olisi puu­tut­tu"

Kuka saa määrätä, missä pöydässä vanhus istuu, milloin hän pääsee ylös sängystä ja kenelle hän saa soittaa? Hoivakodeissa työskennellyt tutkijatohtori Jari Pirhonen hämmästelee, kuinka vähän aiheesta tiedetään.

– Jäin oikein miettimään, puututtiinko kiusaamiseen hoivakodeissa minun työskentelyaikanani. Ei tullut yhtään kertaa mieleen, mikä nyt ajateltuna tuntuu vähintäänkin erikoiselta. Hyvä, että asia nostetaan pöydälle, tutkijatohtori Jari Pirhonen sanoo.
– Jäin oikein miettimään, puututtiinko kiusaamiseen hoivakodeissa minun työskentelyaikanani. Ei tullut yhtään kertaa mieleen, mikä nyt ajateltuna tuntuu vähintäänkin erikoiselta. Hyvä, että asia nostetaan pöydälle, tutkijatohtori Jari Pirhonen sanoo.

Kaikkialla, missä on paljon ihmisiä keskenään pitkään, taistellaan vallasta. Vanhusten hoivakodit eivät ole poikkeus.

– Vähän joka talossa, jossa olen työskennellyt, on ollut jonkinlainen asukaseliitti, joka määrittelee esimerkiksi, kuka saa istua ”päällikön” ruokapöydässä, sanoo gerontologian tutkijatohtori Jari Pirhonen Helsingin yliopistosta.

Tutkijana Pirhonen on haastatellut hoivakotien asukkaita. Asukkaat ovat kertoneet mustamaalauksesta, panettelusta ja ulkopuolelle jättämisestä ihan samaan tyyliin kuin tapahtuu esimerkiksi koulumaailmassa. Eliittiin kuuluvat ovat yleensä niitä harvoja, joilla ei ole muistisairautta.

Pirhosella on myös käytännön käsitys hoivakotien elämästä, sillä hän työskenteli aiemmin lähihoitajana. Hän väitteli tohtoriksi vuonna 2017 aiheesta Hyvän elämän edellytykset vanhusten pitkäaikaishoidossa.

Vaikka hoivakodeissa voi olla asukkaiden kesken samanlaista kiusaamista kuin kouluissa ja työpaikoilla, muistisairas ei kiusaa. Muistisairaus voi tehdä ihmisestä häijyn, epäluuloisen tai äkkipikaisen, mutta muistisairas ei kykene laskelmointiin, jota pitkään jatkuva kiusaaminen vaatii.

– En sanoisi muistisairaiden toimintaa kiusaamiseksi, sanoisin reagoimiseksi, Pirhonen muotoilee.

Kiusaamiseen on vaikea puuttua

Kiusaamiseen puuttumiseen on hyvin vähän keinoja. Valviran raportissa vuodelta 2016 kerrottiin, että asukkaiden keskinäiseen vihanpitoon ei juuri voida vaikuttaa muutoin kuin sillä, että hoitajat koettavat pitää henkilöt mahdollisuuksien mukaan kaukana toisistaan.

Kiusaaminen ja siihen puuttuminen jäi mietityttämään myös tutkijaa. Vallankäyttöä hoivakodeissa vanhusten kesken ei ole tutkittu hänen tietääkseen juuri lainkaan.

– Jäin oikein miettimään, puututtiinko kiusaamiseen hoivakodeissa minun työskentelyaikanani. Ei tullut yhtään kertaa mieleen, mikä nyt ajateltuna tuntuu vähintäänkin erikoiselta. Hyvä, että asia nostetaan nyt pöydälle.

Kun laitos on koti, törmäyksiä tulee

Mainospuheissa palvelutalo ei koskaan ole laitos, vaan sen korostetaan olevan vanhuksen koti. Vanhus saa pitää omat huonekalut, omat vaatteet ja hän saa elää oman päivärytminsä mukaan. Suurin osa palvelutaloista tavallaan pystyy tähän. Hoitajien työhöntuloaikoja voidaan esimerkiksi porrastaa asukaskunnan mukaan.

– Mutta on väistämätöntä, että kun siellä asuu huonokuntoista väkeä, hoiva on merkittävä osa vuorovaikutuksesta. Se tuo sinne väkisin laitosorganisaation ja laitosrytmin.

Kun paikka on samaan aikaan laitos ja koti, ristiriitoja tulee. Se, että voisi olla kuin kotonaan, ei voi täydellisesti toteutua. Läsnä on jatkuvasti sekä hoitajia että muita asukkaita, jotka pitäisi ottaa huomioon. Hoidettavat ovat myös monin tavoin riippuvaisia hoitajistaan. Hoitaja taas toimii sen mukaan kuin työnantaja on ohjeistanut.

Oma päivärytmi on tyhjä lupaus

Vanhus on palveluasunnon saadessaan keskimääräisesti hyvin huonokuntoinen. Palveluasuntoon siirrytään yleensä siinä vaiheessa, kun kunto menee niin huonoksi, että kotona ei pärjätä edes kotiavun turvin.

Oman päivärytmin lupaus kaatuu helposti siihen, että asukas tarvitsee apua päästäkseen sängystä ylös tai tarvitsee apua syömisessä. Silloin hoitaja pääsee helposti määrittelemään, milloin näin tapahtuu.

Pirhonen ei usko, että tässä kohtaa valta-asemaa käytettäisiin ilkeyttään hyväksi esimerkiksi tahallisella viivyttelyllä. Enemmänkin on niin, että hoitajien työn järjestäminen määrittelee sen, milloin asukas syö tai nukkuu. Täysin asukkaiden ehdoilla toimiminen on sula mahdottomuus. Toisaalta päivärytmit ja rutiinit ainakin jossain määrin ovat myös asukkaan kannalta positiivisia asioita esimerkiksi rytmittämällä päivää ja viikkoa.

Asukas vietiin vastustelusta huolimatta suihkuun

Hoitotyössä hoitaja joutuu tekemään jatkuvasti rajankäyntiä sen suhteen, mikä hänen mielestään on asiakkaan etu – silloinkin, kun asiakas on eri mieltä. Pirhonen kertoo tapauksesta, jossa asukas jatkuvasti kieltäytyi menemästä suihkuun. Asukas sanoi hoitajille, että poika lämmitti saunan ja kylvetti vasta eilen, vaikka näin ei ollut tapahtunut.

Asukkaan oman terveyden ja muiden asukkaiden viihtyvyyden johdosta oli pakko turvautua siihen, että kahden viikon välein asukas rauhoitettiin lääkkeellä, jolloin hän vastusteli vähemmän. Silloinkin pesu saattoi mennä nujakaksi.

– Tässä käy ilmi se, että vallankäyttöön liittyvät asiat eivät ole yksinkertaisia. Samaa on kyselty koronakeväänä laajemminkin, kun on pohdittu yksilön oikeuksien rajoittamista sekä hänen oman että yleisen edun näkökulmista.

Omaiset eivät aina uskalla valittaa

Hoitajan ja hoidettavan suhde laajenee kolmioksi, kun mukaan astuu omainen. Hoitajat ovat näissäkin tapauksissa tietyssä valta-asemassa. He pystyvät vetoamaan esimerkiksi siihen, että tällaisissa tapauksissa toimitaan tällä tavalla. Nykyinen pitkäaikaishoito kantaa harteillaan pitkää laitoshoidon historiaa, jossa hoitajat ja lääkärit määräsivät kaikesta.

Läheinen on hoitajiin nähden paremmassa asemassa siksi, ettei hän ole henkilökohtaisesti riippuvainen hoitajasta. Se kuitenkin tiedostetaan, että hoitajilla on valtaa oman omaisen arkeen hoivakodissa.

– En ole nähnyt virallisissa tutkimuksissa, mutta olen kuullut asukkaiden läheisiltä sellaista, että ei uskalleta sanoa hoitajille samasta asiasta monta kertaa. Se saattaa kostautua asukkaalle, Pirhonen kertoo.

Tässä jutussa ei esiinny hoivakotiasukasta tai läheistä, joka olisi kertonut elämästä palvelutalossa omalla nimellään. Haastateltavia etsittiin muun muassa Twitterissä julkaistulla viestillä. Tviittiä jaettiin 22 kertaa, mutta kukaan ei halunnut puhua.

Yksi aihetta seurannut kiteytti tilanteen osuvasti:

– Ne, joilla tilanne on ajankohtainen, eivät uskalla puhua, että tilanne ei menisi huonommaksi. Ne, joilta tilanne on jo ohi, eivät halua repiä haavoja auki.

Aktiivinen läheinen on hyvä, mutta ei saa olla liian aktiivinen

Läheisen ja asukkaan valtapeli on oma lukunsa. Toisinaan läheiset päättävät asukkaan puolesta asioita. Suurimmassa osassa tapauksia läheinen on hyvällä ja oikealla asialla. Pirhosen mielestä aktiivinen läheinen on edelleen paras hoiva-asianajaja, mitä palveluasunnossa asuvalla vanhuksella voi olla.

Toisenlaisiakin tapauksia on. Pirhonen kertoo tapauksessa, jossa hoivakodissa asuvan miehen nykyinen vaimo halusi päättää siitä, kenen kanssa mies puhuu puhelimessa. Vaimo oli harrastanut samaa jo ennen miehen hoivakotiin muuttoa. Hän halusi esimerkiksi, että mies ei soittelisi tiettyjen lastensa kanssa.

Hoivakodissa hoitajat asettuivat miehen tueksi ja muistuttivat, että asukas saa itse päättää, kenen kanssa haluaa olla tekemisissä.

Kuka saa päättää: Omainen, hoitaja vai hoidettava?

Kevään aikana tehtiin tutkimus, jonka osana Pirhonen haastatteli palvelutalojen asukkaiden läheisiä. Hän sanoo, että omaisilla oli paljon hyvää kerrottavaa. Toisaalta keskusteluissa kävi useasti ilmi, että jos omainen on liian aktiivinen, hän saa hankalan ihmisen maineen.

Pirhonen katsoo, että kyseessä on eräänlainen valtataistelu. Samalla kun määritellään, miten asukasta tulisi hoitaa, määritellään, kenellä on hoivakodissa viimeinen sana. Osa ongelmaa on, että nykyisin pitää yleensä olla muistisairas päästäkseen hoitopaikkaan.

– Hoitajana tiedän myös sen, että muistisairaudesta tai muusta johtuen asukas saattaa puhua höpöjä läheiselle. Voi esimerkiksi väittää, että hän ei saa riittävästi ruokaa tai ei pääse pesulle, vaikka söisi hyvin ja olisi juuri käynyt suihkussa.

Tutkijatohtori Pirhosella on alkamassa Koneen säätiön rahoittama tutkimusprojekti, jossa tarkastellaan muistisairaiden viimeisiä vuosia hyvän elämän toteutumisen kannalta. Hän sanoo, että vallankäyttö ei varsinaisesti kuulu tutkimusteemoihin, mutta hän aikoo pitää silmänsä auki myös sen suhteen.

Kiire tuo mukanaan kaltoinkohtelua

Hoitohenkilökunnan riittävyydellä ja kaltoinkohtelulla on yhteys. Kun hoitajilla on jatkuva kiire, tapahtuu enemmän tiuskimista, hoputtamista ja muuta asiatonta kohtelua. Tämä selvisi, kun Valvira kysyi vuonna 2016 vanhusten kanssa työskenteleviltä hoitajilta nimettömästi, millaista kaltoinkohtelua hoivakodeissa tapahtuu. Se on tuoreimpia tutkimuksia aiheesta.

Kaltoinkohteluksi laskettiin myös märissä vaipoissa makuuttaminen, ulkoilun jättäminen välistä, kovakourainen käsittely, liikkumisen rajoittaminen ja pakottaminen. Niissä paikoissa, joissa työntekijät olivat tietoisia siitä, mitä vanhusten kaltoinkohtelulla tarkoitetaan, sitä tapahtui vähemmän.

Kyselyn aikaan asiat olivat keskimäärin paremmin yksityisissä kuin julkisissa hoivakodeissa. Parhaiten pärjäsivät säätiöiden ja yhdistysten hoivakodit, sen jälkeen yritykset. Julkisella puolella puolet henkilökunnasta koki, että työntekijöitä oli riittävästi, kun yksityisellä puolella näin koki 67 prosenttia.

Syyksi arveltiin, että yksityisen puolen toimijat joutuvat toimiluvan saadakseen osoittamaan, että henkilökuntaa on riittävästi ja tilat ovat asianmukaiset. Julkisen puolen hoivakodeilla ei ollut samaa vaatimusta.

Kyselyn mukaan hoitajat ovat pääsääntöisesti rehellisiä työssään, ja suurin osa haluaa tehdä työnsä hyvin. Moni kantoi syyllisyyttä siitä, että ei kykene antamaan vanhuksille aikaa niin paljon kuin haluaisi.