Olen syönyt kaksi nakkia. Yhteiskunnallinen moraaliomatuntoni alkoi painaa siinä määrin , että päätin tunnustaa rikokseni. En heti ymmärtänyt tieteen kaikkivoipaisuutta enkä tekoani ennakkotapauksena. Ikääntyminen ei tule seurauksitta. Sytytys on väistämättä myöhäisellä.
Lähipiirini ystävällisesti opastamana olen, muistini mukaan, jo pitkään pyrkinyt välttämään voita, läskikäristystä, kampsukastikkeita, poron kuuta ja muita myrkkyjä. Tuppipotut ovat ainakin vielä olleet sallittuja. Niitä olen syönyt runsaasti.
Kiusaajan viettelykset olen pääosin välttänyt. Vain ani harvoin olen valvonnan aukkopaikoissa ostanut sinistä lenkkiä, käristänyt palaset puolikoviksi sipulisilpun seassa ja ruskistanut voissa puhtaanvalkeita vehnäjauhoja jo lapsuudessa omaksutun oikeaoppisesti. Aito ruskea kastike on parhaimmillaan, kun siinä on tarpeeksi suolaa, pippuria ja nesteenä kuohukermaa.
Hyvitykseksi tuolle kaikelle ja ruokaympyrälle olen pureskellut kourallisen porkkanoita, raastanut lanttuja, nauriita ja punajuuria. Tilliä, persiljaa, salaatti- ja kaalisilppua olen ripotellut myös keittiön kompostiastiaan valvonnallisista syistä.
Akuutteja ravintotieteentieteen avauksia ennakoiden olen rakentanut siilipuolustukseni sen varaan, että meidän kahden hengen taloudessamme on syöty 200 kiloa perunoita viimeisen vuoden aikana. Matto lähti alta siltäkin! (...”ei lueta kasvisravinnon vaadittuun kokonaismäärään”…).
Ostin kuuliaisesti keräkaalin kaalilaatikkoa varten. Koska tiesin, että vähänkin punaiselle vivahtavat lihatuotteet on rajattu 350 gramman viikoittaiseen määrään, päätin valita toiseksi ainesosaksi valkean kanajauhelihan. Turha toivo! Se taas luetaan tuohon mainittuun lihakipeneeseen, josta aion sekaruokaisena nisäkkäänä pitää kiinni. Ainoaksi proteiinilisukkeeksi on kai sitten tarjolla vain soijarouhe, jota on perinteisesti syötetty sonneille, aaseille ja sioille. Tunnetason rinnastus on epämiellyttävä.
Eläinkunnasta samaistumiskohteeksi näyttää nyt jäävän vain lammas.
Sekään ei ole miehiselle miehelle helppo nakki.