Lapsuuden joulu: Vuoden tärkeintä iltaa odottaen, lahjoista riemuun puhjeten, ne hetket aina muistaen. Lapsen joulussa lahjalista on ehkä pitkäkin ja muistojen kirjo verrattain lyhyt, vain muutaman vuoden mittainen. Aikuiselle taas riittää vähemmätkin saamiset, mutta muistoilla voi koristaa isommankin kuusen.
Komea kaksikerroksinen, juhlavalaistu talo kertoo ohikulkijoille jo kaukaa, että väki on valmistautunut viettämään tunnelmallista joulua: kaikissa ikkunoissa loistavat kynttilät, sisällä näyttää hyörinää riittävän niin lapsilla kuin aikuisillakin.
Navetan asukit saavat nauttia tätä hetkeä varten säästettyä apila-aromiheinää lyhtykattauksen kera, eläimillekin aatollista tunnelmaa luomaan. Tallissa hevonen rouskuttaa porkkanoita, kauraa ja näkkileipää, välillä sakeaa apetta hörpäten. Lampaat köllöttelevät uusilla oljilla, possujen keskittyessä kaukalon perunapuuroon ja kuivaleipäherkkujen maiskuttamiseen sekä kuivien olkikasojen möyhimiseen.
Jäälyhdyt ja lumilinnan kynttilät täydentävät pihatunnelmaa. Itse talo seisoo isona ja ryhdikkäänä uljaan mäntykankaan ja laajojen peltojen välissä.
Hevonen ja Ferguson lahjapaketissa
Ja tapahtuu tänä 1950-luvun jouluna, kotini Kellokankaan ollessa suvun kokoontumispaikkana, ja silloisen pulloposkiminän vielä uskoessa joulupukkiin sekä vinkkeleihin myös sisäjalkineena, että parikymmenpäinen juhlaväki on availemassa antoisan pukin isoon pirttiin raahaamia lahjasäkkejä.
Mutta yksi on maistuvaisen perinteistä aattoateriaa nauttineesta joukosta poissa. Äiti. Tänäkin jouluna. Mutta nyt hän pelmahtaa sisään, oven avauksesta syntyvän runsaan höyrypilven saattamana. Pienenä miehenalkuna ryntään tulijan helmoihin, silmät loistaen ja kädet ojentuneina juuri saamaani lahjaa tärkeimmälleni esittelemään. Äiti nostaa leikkihevosen kärryineen ihailtavakseen ja kuulee nuorimmaisensa ihmettelyn:
– Mistä se joulupukki tiesi, että tämmöstä Hiskin mustaa hevosta oon aina halunnuhhi!.
– Tontut on varmaanni nähny, että sinä Hiski-setän hevosta aina ihhailet, kun ne käy meillä jottai asioita toimittamassa. Katohan, onko pukki vielä jottai muutahi tuonu …
Ja onhan se. Pehmeät paketit voi avata myöhemminkin, joten alan innokkaan raivokkaasti repiä auki lupaavaa, raskaampaa ja houkuttavasti kovemmalta tuntuvaa pakettia. Onpas täällä paljon paperia …
Voi sitä riemua, kun nostan harmaan ja metallisen Fergusonin käsiini. En ole uskoa todeksi, että tällaisen ihan oikean näköisen traktorin on joulupukki tänne pohjoisen perille jostain löytänyt. Muistan vieläkin harmaan maalin tuoksun ja aitojen kumirenkaiden ihanan aromin.
Löytö herättää paljon vanhemman veljenkin mielenkiinnon, joka isomman oikeudella ottaa Fergun, alkaen tutkia sen teknisiä ominaisuuksia.
– Kato Matti, tässä kääntyy ratista renkaathi. On kyllä hieno!
Itse en riemun yhdennessätoista taivaassa ehtinyt kiinnittää asiaan huomiota, sillä olen vieläkin pökerryksissä upeiden lahjojen saamisesta.
– Äiti, kuhan Hiski ja Vuorman Erkki tullee käymään, niin saanhan näyttää näitä niille?
– Tottakai, nuo sinun hevonen ja traktorihan ovat ku niijen oikeijen poikasia.
Meitä on kymmenkunta sukulaislasta koolla, joten kun jokainen on valiolahjansa saanut toisille esiteltyä, aattoilta on jo pitkällä ja perheet alkavat tekeytyä talvi-illan selkään. Mutta täytyy kyllä sanoa, että minun hepalle ja traktorille ei kenenkään lahja vedä vertoja. Toki veljen saama metallinen Meccano-rakennussarja on hänelle tosi mieleinen. Tuonne se äsken näkyi menevän kamariin ja laittoi oven kiinni.
Vasta isompana tonttuna minulle selvisi sekin, miksi juuri joulupukin vierailun aikana äiti käväisi navetan utarikoille joulutervehdyksen viemässä.
Vastassa pakkasen puremat ikkunaruudut
Nyt juhlapaikalle palailen, puolen vuosisadan muistoja availen.
Talvi-ilta on kylmä ja pimeä, hieman pelottavakin, kun tiedän, mitä kohta joudun kokemaan. Poissa on kuun sirpin hentoinen kaari joulunajan lapsuuskodin hiljaisuudessa. Ei ole talovanhuskaan enää ylpeä satavuotisesta olemuksestaan, vaan ikään kuin anteeksi pyydellen haluaisi kertoa, että en enää jaksa, haluaisin pois häpeää tuomasta, entisten hyvien päivien päättymisestä muistuttamassa.
Ja totta on entisen kotini kertoma: seinät harmaiksi haprastuneet ja laudat lenkollaan, täysin terveen punavärinsä menettäneinä. Kuin äitini posket viimeisten elinkuukausiensa aikana.
Ikkunaruudut ovat tyytyneet kohtaloonsa jäisen viiman ja pakkasen puremina. Nekin varmaan muistelevat asukkaiden tuomaa lämpöä, joka piti ikkunat läpinäkyvinä rakasta kotitilaa tarkkailla.
Navetta on kuollut ja kuopattu, uljas kangas vieraan rosvon raiskaama. Tuolta liiterin ja rantteen välistä lähdin äidin kanssa jouluruokatervehdystä naapuriin viemään. Kankaan yli kahlasin sitä kauneinta kuusta hakemaan, aikuisten kiireitä helpottamaan, mutta toisin kävi.
Varhaisin muistikuva on tämän pellon laidalta, kun sora-auto syöksyi pellolle ja kaatui parin metrin päähän, haudaten minut lastinsa alle. Tuonne petolliseen hetteeseen putosin nelivuotiaana ja silloin todella taistelin hengestäni ensimmäisen kerran. En vielä halunnut lähteä pois.
Kajakki päätyi järven pohjaan
Lisää nuoruusmuistoja palauttaa rakas kotipiha mieleen. Kun sukset eivät kaiken osaavalle kymmenvuotiaalle reikäpäälle enää riittäneet, piti raskas vesikelkka raahata hyppytorniin. Huonosti päättyi se kokeilu: kelkka törmäsi siihen ainoaan puuhun, minulta meni taju ja särkyi polvi.
Seuraavana keväänä kaaduin veljen tekemällä kajakilla järven sekaan, ja oli todella lähellä, ettei kevään ensimelonta päättynyt järven pohjaan. Kajakki sinne päätyi, sillä tämä riitti jo äidillekin. Hän pyysi, minulta salaa, naapuria upottamaan kajakin keskelle järveä, ettei poika sitä löydä ja hukuta itseään.
Kuusi vuotta myöhemmin olin tapani mukaan uimassa järven yli, kun jostain tuli tunne, että nyt on sukellettava. On uskomatonta, että isolla järvellä satuin sukeltamaan pohjaan juuri siinä kohdassa, johon kajakki oli isoja kiviä täynnä upotettu. Oli siinä äidillä taas ihmettelemistä.
Lukioaikana koin läheltä piti -tilanteen häkämyrkytykseen menehtymisestä kaverin kesämökillä. Aikuisiällä alamäkiajoharrastus päättyi ilkivaltaisesti rikotun hyppyrin nokalta kivikkoon. Muistan rusahduksen. Taju meni, naama ruvella ja solisluu poikki. Onneksi sairaala oli lähellä.
Paljon on sattunut. Järjenvastainen, mutta moto-crossissa opittu periaate kaasun kääntämisestä täysille tiukassa paikassa, pelasti tilanteen ilman varoitusta olleen tietyömontun ja lavettirekan sattuessa yhtä aikaa kohdalle Norjan vuonotien tiukassa mutkassa. Kapea oli rako ja korkea sydämen syke seuraavalla parkkipaikalla.
Possu oppi pelaamaan kymmentä tikkua
Tässä pihalla opetin pikkuporsaan pelaamaan kanssamme kymmentä tikkua. Yksi välkynoloinen possu oli pesueen ainoa, joka ilta illan jälkeen jäi seuraamaan minun ja maitoa hakemaan tulleiden kavereitteni pelejä ja puuhia.
Parisen viikkoa sain narun perässä oppipossua vedellä ja näyttää pelin eri vaiheita, kunnes se vihdoin osasi itse intoa täynnä ja hiekka sorkista pölisten kiertää talon, kopauttaa kärsällä pelin alkaneeksi ja ottaa kärsäsuunnan meihin piiloon menneisiin. Niin oli pikkaraisella hyvä hajuaisti, että vaikka kuinka ovelaan piiloon menimme, kohta oli märkä kärsä ilmoittamassa, että kiinni jäit. Sitten olikin jo kiire ehtiä laudalle, mutta senkin kilpajuoksun saparo-spurttari yleensä voitti. Possun älykkyydestä tulin vakuuttuneeksi viimeistään siinä vaiheessa, kun se osasi pitää lukua, montako meitä oli vielä piilossa.
Joulun lähestyessä aloin aistia vaaran, että pelikaveri saattaa päätyä pirtin uuniin paistumaan. Sain äidin vakuuttumaan siitä, että tämä yksilö on minulle kaveri, paljon enemmän kuin kinkku, joten siitä tuli erittäin fiksu, kymmenien possulapsien äiti.
Itku nousee ison miehen kurkkuun
Kopistelen sisälle, ovien ihmetellessä narinallaan myöhäistä kulkijaa. Taskulampun valossa istuudun penkille, jossa lapsena koin ylläkirjoittamani jouluaaton lahjat, lämmön, tunteet ja tuoksut. Nyt kaikki on sydäntä särkevän tuskallista, kylmää, kolkkoa ja menetettyä. Itku nousee väkisin ison miehen kurkkuun, kyyneleet virtaavat muistojen lähteistä.
Tuonne pöydän päähän mummo kattoi lautasen ja sytytti kynttilän joka sunnuntain aterialle. Kukaan ei koskaan aterialle saapunut. Hieman isompana sitten moista äidille ihmettelin, jolloin hän kertoi mummon odottavan Erkki-poikaansa takaisin sodasta, vaikka hän oli kadonnut jo kymmenen vuotta sitten. Oli syytäkin odottaa, sillä isä oli nähnyt veljensä joutuneen ratsulähettinä punatähti-piippalakin vangiksi.
Tuolla keittiön ääressä muussasin mummolle ja papalle perunoita ja hain kastiketta hellalta, vaikka en vielä ilman jakkaraa kattilaan ylettynytkään. Tuolloin vanhuksia ei suljettu laitoksiin vieraiden kontolle, pois omista nurkista, vaan he saivat elää loppuun saakka arvokasta ja aktiivista kunniakansalaisen elämää tuttujen seurassa, itse rakentamassaan kodissa.
Tästä ikkunasta huomasin kerran papan tulevan kylältä Osuuskaupan pirtin ukkokerhon tarinatuokiosta. Huusin siitä mummolle, jolloin huomasimme papan vetävän lehmää perässään. Pihalla mummo otti papan vihaiseen puhutteluun:
– Mitä se Aati on nyt menny tekemään. Navetta on täynnä ennestäänni, ja sinä vaan vejät uutta lehmää perässä?
– No siellä oli yks Sarakylän emäntä, joka tartti rahhaa ja Karvo Paavo siihen sattu tulemaan ja sano, että ihan tarpeeseen se pyytää. Että sitte ostin.
Pappa oli elämäni aurinko. Tuossa risteyksessä hän jäi auton alle ja kuoli. Se helmikuu oli minulle tavallistakin pimeämpi. Neljä vuotta myöhemmin lähes samassa paikassa auto ajoi minun päälle. Sen lähempänä kuolemaa ei voi olla kuin minä silloin: kallonmurtuma, silmät, nenä, suu, kädet, kyljet, polvinivelet, -kierukat, nilkat. Kävin taivaan porteilla. Mutta se on eri tarina.
Jokainen saa muistojen pehmeitä paketteja
Koluan vielä itseni entiseen omaan huoneeseen, istahdan sängylle ja olen ylpeä siitä, että kodin rapistumisesta sekä kipeistäkin takaiskuista huolimatta olen omille pojille kyennyt tarjoamaan papalta perimääni sydämen lämpöä, leikkisyyttä, yhteisiä harrastuksia sekä oman esimerkin kautta uskoa huomiseen ja itseensä.
Esikoisen ensimmäisenä jouluna hän oli alle kolmekuukautinen, mutta niin vain hänen nimellään paketista löytyi vaativa Tekniikka-Lego -sarja. Omin toki paketin itselleni, sillä ilman omaa lasta en olisi ehkä kehdannut olla niin lapsellinen.
Kahdesti onnistuin nuoremman pojan hukkumiselta pelastamaan. Reikäpäinen hän on kyllä ollut muuallakin kuin vedessä. Keneltä lie perinyt.
Ihmiselo on siinä mielessä upea matka, että meidän roolit vaihtuvat täysin erilaisiksi: avuton lapsi, itseään etsivä nuori, huolehtiva äiti tai isä, huolenpitoa tarvitseva ikäihminen. Upeita vaiheita kaikki.
Jouluun ei todellakaan välttämättä tarvita kauppojen seireenikutsuja, vaan vuosien myötä tärkeimmiksi käyvät muistojen pehmeät paketit. Ja niitähän jokainen meistä saa joka joulu varallisuudesta riippumatta, täysin itsensä näköisinä. Ja mikä parasta, näitä ihmisyyden arvopaketteja ei tarvitse palauttaa tai vaihtaa sopivamman kokoisiksi.
Toivotan Sinulle ja rakkaillesi lahjakasta, muistoisaa tai muuten mukavaa ja antoisaa joulun aikaa!