Luin hiljattain Miia Apukan kirjan Itään ja takaisin. Se on tositapahtumiin pohjautuva kertomus Apukan isoisän Eelis Apukan loikkauksesta Neuvostoliittoon 1930-luvun alussa. Kirja kuvaa hänen traagista taivalta "työläisten paratiisissa" ja tilanteen kypsymistä niin, että hän päättää palata Suomeen.
Riski on suuri ja paluun onnistuminen hiuskarvan varassa. Ratkaisu pelasti Apukan Stalinin suuren terrorin kynsistä. Se vei eri arvioiden mukaan 20 000–30 000 suomalaista, mukana Apukan kaksi veljeä.
Kirja on rehellinen ja monitasoinen kuvaus elämästä, johon Suomesta loikanneet Neuvostoliitossa joutuivat. Vaikka tarina on minä-muotoon kirjoitettu Eelis Apukan kujanjuoksu, saman joutuvat kokemaan Neuvostoliittoon houkutellut suomalaissiirtolaiset USA:sta ja Kanadasta, kuten myös sinne paenneet punaiset 1918 vallankaappausyrityksen jälkeen.
Loikkareihin suhtauduttiin epäluuloisesti. He joutuivat vankilan ja väkivaltaisten kuulustelujen jälkeen pakkotyöhön. KGB:n edeltäjän Tsekan lisäksi kalvoivat ainainen nälkä ja syöpäläiset – perivenäläinen tapa elää saastan keskellä.
Ankeuden keskellä on muutamia pieniä ilon ja onnen kokemuksia, jotka auttoivat kestämään. Pysyvämpääkin onnea matkalta löytyi, Eelis Apukalle elämänkumppani.
Stalinin terrori kohdistui kaikkiin kansallisiin vähemmistöihin. Vainoharhainen diktaattori tuhosi ja tappoi. Apukan henki säilyi, mutta ymmärsin, että hänen uskonsa neuvostokommunismiin kuoli. Hän säilytti uskonsa kommunismin perimmäisiin arvoihin ja tavoitteisiin, joita arvoja ei sisältynyt neuvostokommunismiin. Siellä kaikki oli päinvastoin kuin sanottiin.
Niin asia on Venäjällä nykyäänkin. Vapaus merkitsee vankilaa, veljeys harvojen etuoikeuksia ja tasa-arvo diktatuuria. Valhe oli totuus Neuvostoliitossa ja myös Putinin diktatuurissa. Usko neuvostokommunismiin oli Suomessa voimissaan vielä pitkään sodan jälkeen. "Älymystö" vannoi Stalinin nimeen vielä 1970-luvulla. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen tunne kanavoitui kannattamaan Putinin Venäjää.
Eelis Apukan uskoa aatteen perustaan on syytä kunnioittaa. Hän teki työtä periaatteidensa mukaan sodan jälkeen muun muassa Sodankylän valtuustossa. Neuvostojärjestelmää hän kavahti, jopa pelkäsi. Hän näki, että jos Neuvostoliitto olisi onnistunut Suomessa Baltian maiden tapaan, hän olisi ollut ensimmäisiä ammuttavia.
Tiesin entuudestaan, mitä oli Neuvostoliittoon menneiden suomalaisten elämä ennen kuin se valtaosalla päättyi niskalaukaukseen hiekkakuopan reunalla. Miia Apukan kirja oli siitä huolimatta mieleenpainuva lukukokemus.