Tapio Lintula herättää kirjoituksessaan (LK 25.11.) tärkeitä kysymyksiä Suomen roolista Ukrainan tukemisessa.
Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ei ole vain Ukrainan kriisi – se on hyökkäys koko Euroopan turvallisuusjärjestystä ja länsimaista demokratiaa vastaan. Suomi, joka itsekin on kokenut Venäjän oikeudettoman hyökkäyksen, ymmärtää vapauden hinnan ja solidaarisuuden arvon hyvin. Suomen tuki Ukrainalle on investointi siihen, että voimme elää vapaassa ja turvallisessa Euroopassa.
Suomen 3,2 miljardin tuki ei ole ollut tuloksetonta. Ukrainalaiset ovat onnistuneet pysäyttämään Venäjän etenemisen ja puolustamaan itsenäisyyttään.
Ilman lännen – myös Suomen – apua tilanne voisi olla täysin toinen. Venäjän aggressio voisi ulottua vielä pidemmälle. Historia osoittaa, että rauhan ostaminen myönnytyksillä aggressiiviselle valtiolle johtaa usein suurempiin konflikteihin.
Huoli resurssien riittävyydestä on näinä aikoina perusteltu, mutta vertailu sisäisiin menoihin ei ole täysin oikeutettu. Puolustus ja kansainvälinen turvallisuus ovat osa valtion perustehtäviä, eikä niitä voi sivuuttaa kriisiaikana.
Suomen tuki ei myöskään ole irrallaan muiden maiden toimista. Olemme osa kansainvälistä yhteisöä, jonka yhtenäisyys on kriittistä.
Kysymys “missä menee raja” on asiallinen ja kuuluu demokraattiseen keskusteluun. Samalla on tärkeää huomata, että sodan jatkuminen riippuu hyökkääjästä, ei puolustajasta.
Suomi ei ole sodassa, mutta tukemalla Ukrainaa edistämme rauhan mahdollisuutta ja suojelemme myös omaa tulevaisuuttamme ja turvallisuuttamme. Suomen tähänastinen tuki – 1,25 euroa/työikäinen/päivä – ei myöskään ole vielä lähelläkään mitään kuviteltavissa olevaa rajaa.
Hyväksytään, että rauhan rakentaminen vaatii välillä epämukavia ratkaisuja. Se on silti parempi vaihtoehto kuin alistuminen kaksipäisen kotkan varjoon.