Kun me sota-ajan lapset vartuimme 1950-luvulla töihin, puskimme töitä kuusi päivää, 46 tuntia viikossa. Lomilla lepäilimme kolme, enintään neljä viikkoa.
Urakkatyö, jossa palkka kasvoi työn mukaan, pani yrittämään, kasvatti kansantaloutta, kuntoa ja hyvää mieltä, kun työtä vielä silloin arvostettiin. Kuukausipalkkaa nauttivat vain virkamiehet, Koivumaan kylässämme supistetun kansakoulun Esteri-opettaja. Hän teki yhtä pitkää työpäivää ja viikkoa kuin mekin, joten tarvittiin vain yksi opettaja. Nyt vastaavan, noin 30 oppilaan Vuotson koulun opettajavahvuudeksi Sodankylä-info kertoo johtajan, rehtorin, viisi opettajaa ja seitsemän kiertävää opettajaa.
Esterin opettamana valmistuin (1945–52) kuten kaikki kylämme sota-ajan lapset aina vuoteen 1965 asti rakentamaan hyvinvointi-Suomea. Maa oli nostettava sodan tuhoista uuteen elämään. Ja mehän teimme sen.
Silloin arvostettiin työtä. Se antoi vankan perustan hyvinvoinnin rakentamiselle. Nyt työn arvostus on romahtanut. Lomilla laiskottelusta, jopa joutilaana matkailusta kautta maapallon maksetaan puolitoista kertainen palkka. Kun parin kuukauden vuosiloman lisäksi lomaillaan "siukkaspäivinä” kuukauden työpäivät ja ”pekkas-” ja muina virkavapaina vielä saman lisää, on pää tullut vetävän käteen: rahat eivät riitä hyvinvointivaltion ylläpitoon.
Jos me sota-ajan lapset, kun töihin vartuimme, olisimme tehneet töitä vuosittain vain viisi päivää viikossa, 37 tunnin työviikot, lomailleet 2 –3 kuukautta ja veloittaneet siitä 13 kuukauden työpäiviltä työpalkan, olisi hyvinvointivaltio jäänyt rakentamatta.
”Elämme hyvinvointia, jota emme ole ansainneet”, on valtionvarainministeri todennut. Sitä on 8–9 kuukauden työpäivillä 13 kuukauden työpäivistä palkkaa nauttivien elämä, muttei yrittäjinä työtä tekevien, eikä heidän työtekijöiden työaika- ja vuosilomalakien raamittava elämä. Olisiko jo aika kaikkien ruveta taas töihin?