Kevään työmarkkinakierros on täydessä vauhdissa. Ammattiliittojen tavoitteena on jäsentensä etu eli palkkojen korotus ja työehtojen turvaaminen.
SAK:laiset liitot julkaisivat syksyllä yhteisen palkankorotustavoitteen, joka oli 10 prosenttia sopimuskaudella. Kyseessä oli korkea, mutta täysin ansaittu korotusesitys kovaa työtä tekeville työntekijöille, joiden reaaliansiot ovat laskeneet koronasta lähtien.
Tärkein perustelu isoille palkankorotuksille on työntekijän ostovoiman heikkeneminen – hintojen nousun takia työntekijä saa palkallaan nykyään vähemmän eli köyhtyy. Duunarin ostovoiman taso oli viime vuonna 2017 tasolla. Tämä voidaan korjata vain merkittävillä palkankorotuksilla, jotka tuovat ostovoiman lähemmäksi ennen koronaa ollutta tasoa.
Tavoitetta tukee hyvin lauantaina hyväksytty teknologiateollisuuden työsopimus, jossa palkkoja korotetaan kolmen vuoden aikana 8 prosenttia.
Tähän korotukseen työnantajajärjestöt ja oikeisto huutavat, että kilpailukyky kärsii ja talouskasvua ei tule. Tällainen analyysi unohtaa kotimaiset markkinat. Vaikka Suomi tuo ja vie paljon, pitää muistaa, että myös kotimainen kulutus on merkittävä talouskasvun tekijä ja ylläpitäjä.
Palkankorotukset ovat välitön piristysruiske taloudelle, koska ne menevät paljon suuremmalta osin kulutukseen kuin rikkaille suunnatut veroalet. Hallituksen hyvätuloisille antamat veroalet päätyvät pääosin pörssikeinotteluun, kun taas palkankorotukset paikallisten palveluiden ja tuotteiden kulutukseen.
Lopulta kysymys on siitä, millä yhteiskunta ja talous pyörii. Se pyörii ja pohjautuu tavallisten työtätekevien ihmisten työhön. Pörssi ei pyörisi, jos ei olisi siivoojia, myyjiä tai roskakuskeja.
Taloudessa tapahtuva arvonlisäys on peräisin työstä. On oikeudenmukaista, että suurempi osuus tästä päätyy työntekijöiden taskuun. Siitä palkkaneuvotteluissa ja lakoissa on perimmiltään kyse – oikeudenmukaisesta tulonjaosta.