Olin yläasteella, kun ensimmäistä kertaa kävin Sodankylässä syntyneen äitini kanssa Sodankylän elokuvajuhlilla. Sen jälkeen filmifestareilla on tullut käytyä monta kertaa milloin äitini, mieheni, veljen puolison, veljentytön tai ystävän kanssa.
On upeaa tulla pimeästä Lapinsuun-elokuvateatterista aamuyöllä keskelle auringonpaistetta. Joskus on telttanäytöksessä palellut, vaikka on ollut villahousut ja villapusero.
Olen nähnyt elokuvia, jotka ovat jääneet kaivertamaan mieltä. Olen itkenyt pakahtuneesti, nauranut ja väliin ihmetellyt, miksi ihmeessä nyt jo edesmennyt Peter von Bagh oli niin haltioitunut juuri tästä oudosta elokuvasta. Olen myös nukahtanut kesken elokuvan, koska joskus aamukolmelta vaan alkaa väsyttää.
Erikoisin elokuvaesitys oli se, jossa tanskalainen ohjaaja oli tehnyt elokuvan lääkäri-isästään, jonka hoitomuodot osoittautuivat jälkikäteen potilaille vaarallisiksi. Kesken esityksen edessä olevalta riviltä pyörtyi katsoja. Ohjaaja, joka oli koulutukseltaan myös lääkäri, säntäsi paikalle ja tarkisti, että kaikki on kunnossa. Sitten jatkettiin katsomista.
Muistoja ja elämää suurempia elokuvia
Tänä kesänä Kitisen rannalla ei katsota elokuvia, vaan elokuvat ovat siirtyneet nettiin. Jokaisella on mahdollisuus päästä myös maistamaan pala Sodankylän tunnelmasta kesälauantaisin Yle Teeman Aution saaren elokuvissa. Jokaisen elokuvan alussa nähdään otteita elokuvajuhlien aamukeskusteluista.
Tulevana lauantaina on vuorossa Charles Laughtonin Räsynukke vuodelta 1955. Elokuvat ovat katseltavissa myös Yle Areenassa tietyn ajan.
Minulle Teeman elokuvat tuovat myös haikeutta. Pyssykylän reissuihin kuuluivat olennaisena osana majoitus Elsa- tai Hilma-tädin rintamamiestalon yläkerrassa, Elsan maailman parhaat kampanisut ja Hilman hauskat jutut ja liikutus jälleentapaamisesta. Festarit tietysti alkoivat kuivalihavellillä poromiesenoni Jounin luona Askan kylässä.
Muistot heistä ovat ikuisia – kuten elämää suuremmat elokuvatkin.