Eduskunnassa käsiteltiin sisäisen turvallisuuden selontekoa, jossa puhutaan arjen turvallisuudesta ja viranomaisten yhteistyöstä – tärkeistä asioista.
On silti peräänkuulutettava sitäkin tosiasiaa, että todellinen turvattomuus ei rajoitu huumausaineisiin liittyvään rikollisuuteen, katuväkivaltaan tai maahanmuuttajiin. Suurin osa väkivallasta tapahtuu kodeissa ja työpaikoilla – lähisuhteissa, joissa väkivaltaa ei aina edes tunnisteta tai uskalleta nimetä.
Lähisuhde- ja naisiin kohdistuva väkivalta ovat yhteiskuntamme sitkeimpiä ja synkimpiä ilmiöitä. Myös työpaikoilla väkivalta ja sen uhka ovat monille, erityisesti hoito- ja sosiaalialan työntekijöille, arkipäivää.
Näihin ongelmiin on puututtava yhtä määrätietoisesti kuin mihin tahansa muuhun turvattomuuteen ja rikollisuuteen. Naisten turvallisuus on myös turvallisuutta, vaikka se liian usein jätetään turvallisuuskeskustelujen ulkopuolelle.
Yhteiskunnallinen ilmapiiri on koventunut. Vihapuhe, vastakkainasettelu ja pelkoon perustuva puhe maahanmuutosta ovat lisänneet jännitteitä, jotka voivat lisätä väkivaltaa. Kun puheet ja mieletkin militarisoituu, vaarana on, että väkivallan hyväksyttävyys hiipii osaksi arkea.
Turvallinen Suomi ei synny pelolla, vaan luottamuksella, tasa-arvolla ja yhteisöllisyydellä. Sisäisen turvallisuuden selonteossa tarvitaan sanojen lisäksi tekoja: riittävästi resursseja väkivallan ennaltaehkäisyyn, tukea uhreille ja määrätietoista työtä naisiin kohdistuvan vähentämiseksi. Turvallisuus ei ole vain viranomaisten vastuulla – se on meidän kaikkien yhteinen tehtävä.