Tun­tu­riin ihas­tu­nut mies

Jos Olavi Haapaporras ei olisi lokakuisena iltana vuonna 1959 tehnyt retkeä Ahvenlammelle ja nähnyt rannalta avautuvaa tunturinäkymää, Ukko-Luoston rinteet saattaisivat nyt näyttää toiselta kuin ne näyttävät. Tuona päivänä Haapaporras teki leimakirveineen ratkaisun, jolla oli kauaskantoiset vaikutukset Luoston matkailualueen syntyyn.

Neljän miehen ryhmä ylittää ojan ja lähtee etenemään vähitellen kohti tunturia. On lokakuu, ja syysaurinko paistaa tunturin yllä.

Miehet tutkivat tarkasti ympäröivää maastoa. He ovat Metsähallituksen miehiä, ja heillä on mukanaan leimakirveet, joilla he merkitsevät puita.

Kun leimausryhmä saapuu tunturin kupeeseen, on jo ilta. Miehet toteavat, että on aika kääntyä ja lähteä takaisin kämpille.

Yksi miehistä haluaa kuitenkin vielä jatkaa. Hän on kuullut läheisestä lammesta, ja häntä houkuttaa päästä näkemään se. Niinpä hän lähettää muut miehet pois ja jää itse vielä tutkimaan aluetta.

Hän päätyy lammen rantaan ja pysähtyy ihailemaan edessä avautuvaa maisemaa. Siinä se nyt on, suurtunturi, kaikessa komeudessaan.

Ilta-aurinko paistaa tunturin takaa.

Mies on myyty näkemästään.

Kuva: Anssi Jokiranta

Lähes 60 vuotta myöhemmin sama mies astelee samaisen lammen rantaan ja silmäilee jälleen tarkasti ympäröivää maisemaa. Pian hän löytää etsimänsä.

- Tässä minä ihastuin ensi kerran, hän toteaa.

Mies on Olavi Haapaporras , Metsähallituksen entinen metsänhoitaja, suunnittelupäällikkö ja aluemetsänhoitaja, ja paikka on Luoston suurtunturin kupeessa sijaitseva Ahvenlampi, jolta avautuu yhä sama näkymä huipulle.

- Kyllä on komeaa, Haapaporras sanoo.

Juuri tänne Olavi Haapaporras saapui ensimmäisen kerran lokakuussa 1959, ja täällä hän nuorena metsänhoitajana ihastui Luostoon ja teki tämän seurauksena päätöksen, ettei Ukko-Luoston rinteiden vanhoja metsiä hakattaisi. Hän merkitsi leimakirveellään rajakohdan, jossa yhä nykyään kulkee hakatun ja hakkaamattoman metsän raja.

- Me saimme tehtäväksemme hakata kaikki maat Orresokassa Kitiseen päin. Jos olisimme jatkaneet hakkuita, olisi myös Luosto hakattu, Haapaporras toteaa.

Miten olisi Luoston matkailu- ja virkistysalueen mahtanut käydä, jos hakkuut olisivat toteutuneet Luoston vanhoissa metsissä laajoina uudistushakkuina, kuten alun perin oli ajatus?

Tätä Olavi Haapaporras pohtii vuonna 2006 julkaisemassaan Hoitoalue kehityksen pyörteissä - kirjassa, jossa hän kertoo Luoston matkailualueen syntytarinan. "Ehkäpä koko idea lomakylästä olisi jäänyt tulematta tai ainakin siirtynyt myöhempään aikaan", hän kirjoittaa.

Siinä Haapaporras saattaa olla oikeassa.

Kuva: Anssi Jokiranta

- Täällä aloitettiin laskettelu helmikuussa 1966, Olavi Haapaporras sanoo Luoston laskettelurinteiden edessä.

- Joillakin taisi jo olla jonkinlaisia laskettelusuksia, mutta tavallisilla suksilla pystyi laskemaan metsän keskellä.

Juuri tällaista liikkuminen yhdeksänkymppisen Haapaportaan kanssa Luostolla on. Haapaporras tuntee alueen läpikotaisin, ja jokaiseen paikkaan liittyy jokin muisto. Hän on kuin Luoston matkailu- ja virkistysalueen elävä historiikki.

Haapaporras kertoo, miten he, Metsähallituksen Sodankylän hoitoalueen virkamiehet, innostuivat aikanaan Luoston kehittämisestä. He näkivät keskisessä Lapissa, nelostien läheisyydessä sijaitsevassa ja tuolloin vielä Ruususen unta uinuneessa tunturikohteessa matkailupotentiaalia ja tekivät suunnitelmat sen kehittämiselle.

Haapaporras käyttää Metsähallituksen Luoston suunnitelmista puhuessaan termiä moninaiskäyttö.

- Me puhdistimme aluetta matkailumielessä, emme metsätaloudellisessa mielessä, hän kuvailee.

Tärkeä Luoston kehityksen vaikuttaja oli Sodankylän hoitoalueen silloinen aluemetsänhoitaja Aimo Lifländer eli Lihvi, jota Haapaporras kutsuu kirjassaan Luoston isäksi.

- Lihvi tuli tänne helmikuussa 1957. Sodankylän hoitoalue oli silloin just perustettu. Se perustettiin kahden hoitoalueen, Luiron ja Kitisen, eteläosista, Haaporras kertoo.

Lifländer oli mukana myös Sodankylän kunnallispolitiikassa. Hän istui kunnanvaltuustossa vuosina 1964–68 ja vaikutti sitä kautta kunnan Luostoa koskeviin suunnitelmiin.

- Lihvi oli hyvä, jämerä puhumaan. Hän oli voimakas vaikuttaja, Haapaporras sanoo.

Kuva: Anssi Jokiranta

Satakunnasta kotoisin oleva Olavi Haapaporras saapui ensimmäisen kerran Lappiin keväällä 1952.

Hän oli sodan jälkeen hakeutunut Metsähallituksen metsänhoitajakurssille ja päätynyt työharjoitteluun Parkanoon.

Saadakseen pätevyyden Metsähallituksen virkoihin Haapaportaan piti suorittaa harjoittelun jälkeen Helsingissä niin kutsuttu virkatutkinto. Helsingissä hänelle kerrottiin, että Metsähallituksella oli tarjolla paikkoja vain Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa. Haapaporras sai valita, kumpaan lähtisi.

- Minä sitä siinä hetken mietin ja valitsin sitten Lapin, Haaporras kertoo.

- Ilmoittauduin Rovaniemellä piirikunnan konttoriin, josta minut määrättiin Pelkosenniemelle.

Haapaporras työskenteli vuoden Ylikemin hoitoalueessa.

- Olimme silloin kesät leimoilla aina. Silloin tehtiin isoja leimikoita. Näissä Lapin kairoissa oli yli-ikäisiä metsiä yli 80 prosenttia.

Vuoden kuluttua Haapaporras sai siirron Sodankylään Luiron hoitoalueelle.

- Vt. aluemetsänhoitajana oli silloin Eero Taivainen . Hänen lempinimensä oli Isä Taivainen. Hän oli minua jämptisti viisi vuotta vanhempi.

Helsingissä virkatutkintoa suorittaessaan Haapaporras oli tavannut Jalasjärveltä kotoisin olevan Ritvan . Ritva oli opettaja.

- Tapasimme tansseissa, Olavi Haapaporras kertoo.

Pariskunta meni kihloihin keväällä 1953, ja Lappiin Olavi toi Ritvansa ensimmäisen kerran saman vuoden juhannuksena. Se oli mukava, tapahtumarikas juhannus, Haapaporras muistelee.

- Kävimme Saariselällä linja-autolla.

Kun Haapaporras sai siirron Luiron hoitoalueelle, pariskunta asettui asumaan Sodankylään. Alkuun he asuivat hoitoalueen virkamiesten parakkikylässä, jossa ollessa heille syntyi ensimmäinen lapsi.

- Kesällä 1954 Ritva sai paikan Siurunmaasta, 13 kilometrin päästä. Asuimme siellä vuoden. Heti seuraavana vuonna Ritva pääsi töihin Sodankylän keskuskouluun.

Haapaportaat palasivat takaisin Sodankylän keskustaajamaan, jonne he rakensivat oman talon 1960-luvun alussa. Talo seisoo Jeesiöjoen varrella.

- Neljäs lapsemme syntyi vuonna 1965 omassa talossa.

Nyt Olavi Haapaporras asuu taloa yksin. Vaimo Ritva menehtyi viime vuonna.

Olavi Haapaporras haluaa käydä Lihvin muistokivellä. Se pystytettiin Luoston lomakylään Lifländerin kuoleman jälkeen vuonna 1988. Haapaporras ei ole käynyt kivellä pitkään aikaan.

- Kivasti se on sammaloitunut, hän toteaa kuusi tonnia painavan kiven luona.

Vuonna 1989 virastaan eläkkeelle jäänyt Haapaporras katselee Luostoa tyytyväisenä. Säilynyt on se, mikä Luoston matkailualueen perustajille oli tärkeää: luonnonmukaisuus.

Olavi Haapaportaan mukaan luonnonmukaisuutta vaalittiin kaikessa rakentamisessa, myös hissien ja laskettelurinteiden kohdalla. Luonnonmukaisuuden vaalimiseksi hissejä ei esimerkiksi sijoitettu lainkaan tunturin etelärinteille.

Ainut, mitä hän Luostolle jatkossa toivoisi, olisi se, ettei sen annettaisi näivettyä.

- Toivoisin, että tänne tulisi voimakkaita hahmoja, jotka kehittäisivät tätä edelleen, hän sanoo.

Yksi merkittävimmistä päätöksistä Luoston matkailualueen syntyhistoriassa oli Haapaportaan ja kumppaneiden tekemä ratkaisu sallia lomakylään ainoastaan kelosta rakennettuja mökkejä ja rakennuksia. Tämän päätöksen ansiosta Luoston lomakylää leimaa yhä nykyään yhtenäinen, kelohonkainen rakennustyyli.

- Se oli meidän keksintö se kelo, Olavi Haapaporras kertoo.

Luoston kehittäjät alkoivat rakentaa lomamökkejä keloista, joita oli kertynyt hankintatyömaalle sen jälkeen, kun Uittoyhdistys oli lopettanut kelojen ostamisen vuonna 1966. Kelorakentaminen noudatti heidän mielestään luonnonmukaista rakentamislinjaa, joka Luostolle oli valittu.

Vuonna 1969 Luostolle valmistui Kelohotelli, 56 metriä pitkä ja 13 metriä leveä kelohonkainen ravintolahotelli. Se oli valmistuessaan maailman pisin kelorakennus.

- Kunta rakensi sen, ja ensimmäisenä yrittäjänä siinä oli Kantaravintolat, joka osti sen vuonna 1974, Haapaporras kertoo.

Kelohonkainen Metsä-Luoston maja seisoo Ahvenlammen rannassa lähellä paikkaa, josta Olavi Haapaporras ihaili Luostotunturia ensimmäisen kerran lokakuussa 1959. Metsähallituksen maja rakennettiin kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1969.

- Teimme tämän tahallamme Ahvenlammen viimeiseen nurkkaan, syrjään, Olavi Haapaporras kertoo.

Rakennukseen liittyy paljon muistoja. Siellä on vietetty monia illanviettoja ja kestitty monenlaisia arvovieraita.

Kirjassaan Olavi Haapaporras kertoo, kuinka erään kerran Metsä-Luostolla oli vieraina ulkomaisia sotilasasiamiehiä kaikkiaan 17 maasta.

Haapaporras isännöi vierailua Jääkäriprikaatin komentajan kanssa. Samaan aikaan Kantaravintolat järjesti sattumalta Luostolla suuren juhlan ilotulituksineen. Tapahtuma huipentui illalliseen, johon Metsä-Luoston vieraat kutsuttiin mukaan. Sotilasasiamiehet luulivat, että juhla oli järjestetty varta vasten heidän kunniakseen, ja olivat otettuja.

Haapaporras ei koskaan oikaissut väärinkäsitystä.

Paljon on Luostolla toteutunut siten, kuin sen 1960-luvun rakentamisen pioneerit suunnittelivat. Olavi Haapaportaan mukaan mitään varsinaisia takaiskuja ei tullut, joskin joukossa oli pulavuosia, jotka pysäyttivät alueen kehityksen aina hetkellisesti.

Yksi toteutumatta jääneistä suunnitelmista oli ison kilpailurinteen rakentaminen. Sellaista kaavailtiin Ukko-Luostolle. Suunnitelman romuttivat 1990-luvun alun lamavuodet. Olavi Haapaporras oli itse siinä vaiheessa jo eläkkeellä.

- En tiedä niistä vaiheista sen enempää, hän sanoo.

Toteutumatta jäi myös ilmailun kehittyminen siten, kuin Luoston perustajat sen kaavailivat kehittyvän. 1960-luvulla usko pienlentokoneiden leviämiseen oli vahvaa.

- Me ajattelimme, että pienkoneista tulee yhtä yleisiä kuin autoista, Olavi Haapaporras kertoo.

Siksi Luostolle rakennettiin oma pienlentokenttä. Pienkoneiden läpimurtoa ei kuitenkaan koskaan tullut.

- Tulikin suuret koneet ja isot kentät. Niin kaatui se meidän ajatus, Haapaporras sanoo.

Haapaporras puhuu entisistä kollegoistaan lämmöllä. Yksi läheisimmistä oli metsänhoitaja Hannu Vainio , joka oli Haapaportaan kollega 1950-luvulta lähtien. Hän asui perheineen Haapaportaan naapurina Sodankylässä ja oli mukana Luoston virkistysalueen kehitystyössä.

Nyt lähes kaikki entisistä kollegoista on jo poissa. Aimo Lifländer kuoli vuonna 1987. Hannu Vainio menehtyi muutama vuosi sitten.

Olavi Haapaporrasta ajan kuluminen selvästi ihmetyttää.

- On tätä aikaa jo kulunut. Minäkin olen ollut jo 27 vuotta eläkkeellä, hän sanoo.

Jäljellä on kuitenkin muistot, joita on mukava kerrata.

- Ametistikaivoksen perustaja kirjoitti joskus, että Luoston perusti Olavin leimakirves, Haapaporras sanoo.

- Silloin se päätös tehtiin, että Luostoa ei hakata.

Kuva: Anssi Jokiranta