Perussuomalainen puhetapa puolueen menestyksen selittäjänä on jäänyt vähälle tarkastelua. Miksi ja mihin perussuomalainen puhe vetoaa? Jos sivuun jätetään maahanmuutto, onko tyypillisiä rakenteita ja tyylikeinoja?
Riikka Purra kertoi 25.9. puoluetilaisuudessa puolueensa haluavan veropolitiikassa, että ”kansalainen saa itse päättää”. Kuulostaa hyvältä mutta on umpipopulistista, koska veromarkkojen käytöstä päättää eduskunta. Purra jatkoi, kuinka ”veronmaksajien rahaa ei saa käyttää humpuukiin”. Kuulostaa järkevältä, mutta ei poliittiselta. Mikään puoluehan ei kannata rahojen käyttämistä humpuukiin. Yhtä vähän veronmaksajien kuuluu kustantaa ”mitä moninaisimpia intressejä, iloja, etuja, arvoja ja lypsyjä”.
Perussuomalaisille poliitikoille vastaavien itsestään selvien totuuksien ja vaihtoehtoisesti epätosien yleistysten esittäminen ja toistaminen on keskeinen tyylilaji.
”Miksi kansa on köyhää…, samalla kun julkista rahaa lapetaan joka suuntaan:” Näin puhui Purra viime puoluekokouksessa. Kuitenkaan rahaa ei jaeta joka suuntaan eikä kukaan sellaista ole esittänyt.
Perätön väite rahan jaosta joka suuntaan syynä kansan köyhyyteen vetoaa tunteisiin. Puheen tehokkuutta lisää lennokkuus ja piilevä pilkka. Kokouksessa kannattajat taputtivat raivokkaasti moiselle viisaudelle ja lahjakkuudelle. Hurmoksessa jäi huomaamatta, että puhe ei vetoa älyyn ja tietoon ja että se vie pohjaa asialliselta poliittiselta harkinnalta ja keskustelulta.
”Turhanpäiväisiin asioihin kohdistettu poliittinen energia, ilman sinun taskustasi otettua rahaa, sammuu.” Kuulostaa oikealta ja myötätuntoiselta. Tyhjänpäiväisten totuuksien ideana on myös se, ettei niihin voi esittää järkevää kritiikkiä.
Linjapuheessaan Purra lausui: ”Työn raskaan raataja voi luottaa voi luottaa siihen, että hän hyötyy maksamistaan veroista. Nyt näin ei ole.” Väite on ilmi selvästi perätön. Kansalaiselle on tarjolla muun muassa julkinen terveydenhuolto, ilmainen koulutus, liikenne- ja muu infrastruktuuri. Mielikuva tulemisesta väärin kohdelluksi on mannaa kannattajille, joista moni on kokenut oikeaakin epäoikeudenmukaisuutta tai on muutoin vain vaikeuksissa.
Keinovalikoimaan kuuluu hyvin usein se, ettei nimetä puoluetta tai henkilöä, joka olisi kiistettävän väitteen esittänyt. Silloinhan on vaara, että kyseinen taho ilmoittaisi, ettei ole sellaista väittänyt.
Keinoihin kuuluu vastustajia leimaava vääristely. Jussi Halla-ahon näyte samasta tilaisuudesta 25.9. on kuvaava. Hänen mielestään muut puolueet ja ammattiliitot ovat ”hartaan yksimielisiä siitä, että Suomi ei ole suomalaisten maa, vaan pikemminkin kaikkien muiden” ja että perussuomalaiset ovat toista mieltä. Muut ovat epäisänmaallisia, me emme. Väite on perätön.
Puoluekokouksessa Purran leimaava tykitys nousi ajoittain kliimaksiin: ”Vasemmiston kauhu on itse ajatteleva, itse toimeen tuleva, omia aivojaan käyttävä ihminen, joka osaa ja haluaa päättää itse, mitä haluaa.” Kun sanoo tarpeeksi rajusti, kannattaja voi uskoa. Pilkka ja juovan rakentaminen kansalaisten keskuuteen kuuluu perussuomalaiseen puheeseen kannatusta hakevana vastakkainasettelun keinona.
Helsingin Sanomien haastattelussa Purra totesi, ettei empatia kuulu politiikkaan. Empatian puute on sosiaalipsykologiassa ja psykiatriassa liitetty persoonallisuushäiriöön. Scripta-kirjoituksissaan Purra suolsi vähemmistöjen päälle yli 160.000 merkkiä oksennuksen kaltaista puhetta, kuten Ilta-Lehden toimittaja Lauri Nurmi kuvasi. Kesän keskusteluissa Purra puolusti kirjoituksiaan sillä, että hän oli vihainen.
Arvot tuottavat Purralle vaikeuksia. Puoluekokouksessakin hän puhui arvoista pilkallisesti: ”Tiettyjä arvoja pitää toistuvasti tukea veronmaksajien rahoilla”. Pilkan kohde jää avoimeksi mutta mitä pahaa arvoissa?
Vainoharhojen ja pelkojen herättely on myös perussuomalaisen retoriikan keinoja: ”maailmalta pitää haalia koko ajan uusia autettavia, elätettäviä ja holhottavia, jotta vasemmisto pysyisi voimakkaana”.
Asiallinen muiden puolueiden kantojen esittely ja arviointi puuttuu. Se on tarkoituksellista. Leimaava, maalaileva epämääräinen puhe vetoaa paremmin tunteisiin. Tunteet ovat tietoa vahvempi politiikan käyteaine.
Kuinka suomalaista perussuomalainen puhetapa ja agitaatio on? Se on lainaa. Se on kansainvälisen radikaalioikeiston ja trumpilaisen häikäilemättömän vallantavoittelun puhetapaa. Perinteistä suomalaista poliittista puhetta se ei ole.
Tunteiden ja tunteisiin vetoamisen merkitys politiikassa on aliarvioitu. Muiden puolueiden on ollut vaikea vastata tunteisiin ja tunneperäiseen kannatukseen.