Oli erityisen hienoa lukea Euroopan komission myöntämästä kulttuuriperintötunnustuksesta kansalliseepoksellemme Kalevalalle.
Asuntomme keittiöstä ja olohuoneesta on avautunut yli 30 vuoden ajan näkymä idän suuntaan maisemiin, joissa sananiekat, "laukkuryssät" ja muut rajan molemmin puolin ovat vuosisatoja taivaltaneet – myös Elias Lönnrot, joka Kuolajärvellä (Salla) 1840-luvulla samoillessaan keräsi aineistoa Kalevalaan.
Mielenmaisemaani onkin aina hallinnut syvä halu edistää naapuriyhteistyötä kalevalaiseen maailmaan ja sen ylikin kaukaisiin kielisukulaisiimme aina Uralille asti.
Kuten perusteluissa todettiin, tunnustus myönnettiin Kalevalalle elävänä eepoksena, osana eurooppalaista perintöämme, joka kertoo kulttuurin voimasta ja uudistumiskyvystä. Kalevalaseuran toiminnanjohtaja Niina Hämäläisen mukaan tunnustus merkitsee erityisesti yhteistyön laajentamista ja syventämistä karjalaisen ja suomalaisen kulttuuritutkimuksen välillä, muita kansoja unohtamatta.
Parhaimmillaan kalevalainen kulttuurirenesanssi saattaakin aikanaan murtaa rautaportit, jotka nyt kalevalaiseen mielenmaisemaani tunkeutuvat erottaen toisistaan Sallan "pikkuveli"-kansallispuiston ja sitä vastapäätä oleva "isoveljen", Paanajärven kansallispuiston.
Pahimmillaan toki saattaa käydä niin, että sotilaallispoliittisista syistä johtuen kalevalaisuus taantuu akateemiseksi, naapureita vieroksuvaksi ja nationalismia korostavaksi kulttuuritutkimukseksi, jolla oikeutetaan Nato-piikkilankaiset, 1 340 kilometriä pitkät ja neljä metriä korkeat rautakupolit. Se olisi kuolemansuudelma ei vain kansalliseepoksemme synnylle, vaan ennen kaikkea suomalaiselle identiteetille, sen monimuotoisuudelle kansoja yhdistävänä voimana.