Väylä seuraa kulkijaa ja kulkija väylää Haaparannalle saakka. Köngäsen kosken ja Kukkolankosken välille mahtuu monta kuohua ja tarinaa.
Kesäinen Tornionlaakso on hyvä kohde päivän tai parin autoreissulle tai muutaman päivän pyöräretkelle.
Tällä kertaa matkasin autolla Pajalasta myötämäkeä Haaparannalle. Tornionlaaksoa riittää toki tuntureille saakka, mutta siihen tarvitaan jo pitempi loma.
Pajalan keskustan aurinkokellon kanssa ei tarvitse keskustella, onko kello Suomen vai Ruotsin aikaa. Se on aina oikeassa. Kellon viisareiden mukaan otan kurssin etelään. Tai en sittenkään. En malta olla käymättä Erkheikin Vasikkavuomalla. Sinne on tietä pitkin 15 kilometriä, lentäen tai hiihtäen viisi.
Minua vastassa on Vasikkavuoman uskollinen opas Valfrid Palo .
- Tämä on Pohjois–Euroopan suurin niitty. Täälä on tehty heinää 1600–luvulta saakka.
Tänne tultiin hyvän elämän perässä. Karja sai ruokaa niityltä ja ihmiset väylästä, joka vilisi lohta. Jos nälkä kuitenkin yllätti, lähdettiin Nälkätievalle pyytämään lintuja ja muuta riistaa. Vasikkavuomalla oli parhaillaan 290 latoa. Maatalouden rationalisointi 60-luvulla koitui suoniityn kohtaloksi.
- Se oli sitä AMS:in eli Alla Måste Söderut -aikaa, Palo tulkitsee työmarkkinahallituksen lyhennystä ja politiikkaa.
Etelän matkalta säästyneet tai sieltä palanneet päättivät entisöidä niityn. Vuonna 1999 se vihittiin luonnonpuistoksi. Joka vuosi niitty antaa noin 50 tonnia heinää. Niitto alkaa tärkeiden ravintokasvien jo kukittua. Heinä kuivataan maassa, jotta siemenet varisevat maahan uutta satoa siementämään.
Vuosittain vuomalla käy noin 10 000 vierasta. Keskeiselle ladolle, jonka Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaa on ottanut suojatikseen, pääsee pyörätuolinkin mentäviä pitkospuita. Istahdamme penkille ladon seinälle. Voi kun olisikin ennenvanhaista niittyruokaa: piimää, fläskiä, leipää ja voita!
Vuoman laidalla, mäen päällä asuva Else-Maj Kreku on ollut järjestämässä useita teatteriesityksiä vuomalla, yhdessä Tornionlaakson teatterin kanssa. Tulevalle kesälle ei ole vielä suunniteltuja tapahtumia, mutta Kreku toivottaa ideat tervetulleiksi.
Vuomalle voisi jäädä päiväksi, mutta on aika suunnata auton nokka kohti etelää. Pajalan maamerkin, suuren pöllötoteemin, ohitettuani jatkan matkaa pitkin valtatie 99:ää. Sillan kohdalla on viitta vasempaan: "Finland 25 kilometriä". En käänny, vaan jatkan, kunnes näen muinaismuistosymbolilla varustetun,väylälle päin osoittavan kyltin, joka ohjaa Köngäsen ruukille. Ruotsalaisittain nimi kuuluu Kengis bruk.
Eikä olekaan mikään tyhjänpäiväinen laitos, vaan Tornionlaakson ensimmäinen teollinen keskus, johon vähintäänkin jokaisen tornionlaaksolaisen tulisi tutustua.
Rantatörmällä, villinä kuohuvan kosken äärellä, seisoo kauniita punamullattuja ulkorakennuksia ja jykevä kartanomainen päärakennus. Tällä paikalla Arendt Grape 1600–luvulla aloitti raudantakomisen ylempää jokilaaksosta louhitusta malmista. Samainen Grape sai vuokraa vastaan kantaa silloisen Ylitornion seurakunnan kruununverot ja hyödyntää metsiä ja muita luonnonvaroja 20 kilometrin säteellä ruukista. Tältä ajalta lienee peräisin myös Kolarin nimi. "Kolare" on yhtä kuin hiilen-/sydenpolttaja.
Nykyinen "ruukinpatruuna" Rolf Sohlberg ottaa vastaan. Hänen isoisän isoisän isä osti tilan ruukkeineen 1800-luvun puolivälissä omistajaryhmittymältä, jonka suurimpia osakkaita olivat Wallenbergit.
Vanhat rakennukset, kuten rautamakasiini, muistuttavat entisistä ajoista. Kosken partaalla seisoo niistä pienin ja uusin, samalla paikalla, josta ruukki aikoinaan sai voimansa. Nyt sen sisällä pyörii 1952 rakennettu pienvoimala, joka tuottaa noin kaksi miljoonaa kilovattituntia vuodessa. Sähkö myydään verkkoon ja tuotannolla on asiaankuuluvat luvat.
- Toistaiseksi. Toivottavasti jatkossakin, koska tällainen pienimuotoinen voimala ei millään tavoin ole estämässä tai muuttamassa vedenvirtaamaa, Rolf Sohlberg sanoo.
Kosken alajuoksu houkuttelee punalihaisen kalan perässä liikkujia. Kalastuslupia voi ostaa Pajalan keskustan Vildmarksmekka-nimisestä liikkeestä tai kosken rannalla olevasta kahvilasta, silloin kun paikkoja on vapaana.
Tie loittonee väylästä Pajalassa ja palaa rinnalle Kassan kylän paikkeilla. Silloin se on lihonut jo Muonionjoen vesillä. Levähdettyäni hyvin varustetulla tauko- ja grillipaikalla, tähystelen kirjailija Bengt Pohjasen kotitaloa, jonka tunnistan sen kuistilla liehuvasta Meänmaan lipusta.
Kassan jälkeisiä kyliä ovat Kaartinen eli Kardis ja Jarhoinen eli Jarhois, ja lopulta Pello. Sen keskusta sijaitsee rannassa, kolme kilometria päätieltä itään. Pistäydyn Pellohalleniin kartuttamaan matkamuonavarastoani juureslastuilla, pähkinöillä ja granaattiomenan makuisella pullovedellä. Suomesta sillan toiselta puolen kipaisen ostamassa hiillostettavaa, koska tiedän, että Neistenkankaan kylän laidalla on grillitaukopaikka.
Vatsa täynnä ja hampaiden välit mustina jatkan Turtolaan, jonka vanha nimi jo aikaa sitten sai väistyä Svansteinin tieltä. Sekin vanhaa ruukkihistoriaa, joka muistuttaa sukujen Svanberg ja Steinholz naimakaupoista. Kylätielle pohjoisesta päin käännyttäessä tulee vastaan Dränglängan, tornionlaaksolaisten hirsirakennusten ryhmä. Se on avoinna kesäisin puolelta päivin iltapäivään saakka, myy kahvia, antiikkia ja taidetta. Pikku Nikussa voi yöpyäkin. Kesäkuussa sinne ei ole asiaa, koska suomalaiset kalastajat ovat sen kuulemma jo varanneet.
Hiekkaranta kylän laidalla on miellyttävä kokemus autossa hellesäällä vietettyjen tuntien jälkeen. Virkistyneenä jatkan matkaa kohti Juoksengin Napapiiriä. Kesäisin avoinna olevan kahvila-ravintola Polcirkelhusetin pihalla on teräsputkista valmistettu maapallokehikko. Menen sen sisään ja soitan kaverille: Katoppa polcirkelbyn.se! Mie olen netissä.
Mataringissä tutkin kaunista puukirkkoa, ja tavailen sen seiniltä löytyviä suomenkielisiä tekstejä. Ruokapaikkoja löytyisi, mutta nyt ei ole nälkä. Ajan sen sijaan 10 kilometriä etelään ja käännyn Luppioberget-kyltin kohdalla oikealle. Ravintola Utblickistä löytyy monenlaista herkkua, mutta ostan ulkokioskista evästä ja jatkan kävellen vaaran huipulle maisemia ihailemaan.
Luppion jälkeen käy niin kuin vanhalle hevoselle. Matka kotiin päin taittuu joutuin, mutta Koivukylän eli Hedenäsetin StenCafe on vielä nähtävä. Siellä on myytävänä Leif Lumion hiomista kivistä tehtyjä koruja ja Christina Lumion kustantamon julkaisemia kirjoja. Yksi harvinaisuus on Ingvar Ygemanin "Stark väg", jossa on Olof Palmen viimeinen haastattelu, ja luultavasti myös viimeinen kuva hänestä.
Koivukylästä ei ole kuin pikkuhuikonen Haaparannalle. Tyydyn ihailemaan autonikkunasta laakson kauneimpia näkymiä Päkkilässä ja Vittaniemessä.
Sitten seuraavalla kerralla käyn Korpikylän Hulkoffgårdenilla, Matkakoskella ja Kukkolankoskella. Ja Mattilan Taavolagårdenilla käyn kahvilla vaikka huomenna.