On ollut sydäntä särkevää seurata rovaniemeläisten vanhempien kokemuksia siitä, miten yrityskauppa on vaikuttanut heidän erityisnuortensa elämään.
Kaupassa asumispalveluyksikkö, jossa nuoret asuvat, siirtyi pieneltä toimijalta suurelle toimijalle. Sen jälkeen moni asia on vanhempien mielestä mennyt pieleen. Ympärivuorokautista hoivaa tarvitsevat nuoret eivät enää viihdy kodissaan eivätkä tunne oloaan turvalliseksi.
Iso ongelma on, että hoitajat yksikössä vaihtuvat tiuhaan. Maalaisjärjelläkin ymmärtää, että tämä ei edistä kehitysvammaisten nuorten hyvinvointia. On stressaavaa ja turvatonta joutua toimimaan aina vain uusien ihmisten kanssa.
Hoitajien vaihtuvuus kertoo muun muassa siitä, että yritykset pyrkivät minimoimaan henkilöstökulunsa. Tästä kirjoittaa myös Uuden Rovaniemen lukija omakohtaiseen kokemukseensa perustuen.
Rovaniemeläisen asumispalveluyksikön olosuhteista ja myös viranomaisten toiminnasta on tehty kantelu Valviralle . Hyvä niin.
Taustalla on kuitenkin paljon laajempi kysymys, joka koskee myös sinua ja minua. Kysymys kuuluu: mikä meitä suomalaisia oikein vaivaa, kun emme välitä kaikkein heikoimmassa asemassa olevista ihmisistä kuten vanhuksista ja kehitysvammaisista?
Vammaiset ovat kilpailutuksissa kauppatavaraa ja vanhustenhoidossa on paljon epäkohtia, jotka on tiedostettu pitkään, mutta joiden korjaamiseksi ei ole tehty juuri mitään. Edelleen ja luultavasti aina vain enemmän Suomessa on vanhuksia, jotka kärsivät yksinäisyydestä ja turvattomuudesta, sillä ”vanhuksen paras paikka on kotona”.
Pari viikkoa sitten julkistetussa tutkimuksessa selvisi, että vanhusten laitoshoitoyksiköissä työskentelevillä hoitajilla on Suomessa enemmän vanhuksia hoidettavana kuin missään muussa Pohjoismaassa. Tämä osaltaan selittää sen, että yhä useampi vanhuksia hoitava työntekijä harkitsee alan vaihtoa. Edessä saattaa olla työntekijöiden joukkopako.
Tutkimuksen Suomen osuudesta vastannut tutkija Teppo Kröger sanoo Aamulehden haastattelussa , ettei vanhuspalveluita ole koskaan koettu Suomessa kovin tärkeäksi. ”Suomessa ei ole koskaan oikein ajateltu, että vanhusten hoivaan pitäisi oikeasti panostaa ja että se olisi tärkeää”, Kröger toteaa.
Kysymys ei siis ole vain rahasta tai päättäjien saamattomuudesta. Kysymys on kaikkien suomalaisten arvomaailmasta, jossa vanhusten tai vammaisten arvokas elämä ei ole kovin korkealla sijalla. Siksi se ei ole korkealla sijalla myöskään päätöksenteossa.
Onko niin, että maailman onnellisin kansa on myös maailman välinpitämättömin kansa?
Kirjoittaja on Uuden Rovaniemen päätoimittaja.