Teat­te­riar­vio: Niin hyvää elämää

Rovaniemen teatteri: Hovinpohja

Tuhkasta nousee feeniks ja kivimurskasta uusi Pohjanhovi. Sodan jälkeen parisen vuotta kestänyt jälleenrakennus vei anniskelun hotellin viinikellarin ja sieltä takaisin maan päälle vasta 1947. Väliin jäi miinanraivausta, vanerilla tilkittyjä vuotoja sekä isättömiä lapsia ja pahoja puheita.

Vaikka pohjavire ajalle on synkkä, Esko Janhusen käsikirjoitus ja Tero Heinämäen ohjaus ruotivat aikakautta huumorilla. Traumoja ei kielletä, mutta niistä ei myöskään tehdä koko elämän sisältöä. Musiikkinäytelmässä etusija on laululla ja viihteellä, joita edes rauniot eivät vaimenna.

Aikakauden sekavaa ilmapiiriä Hovinpohja koluaa piiloviisaasti. Pelonsekainen optimismi, toivo uudesta alusta ja selviytyjien syyllisyys liikkuvat hyvin kouriintuntuvalla, elävällä tasolla Hovinpohjan henkilökunnan kautta.

Vaikka tiliä tehdään maailmanhistorian ja aseveli-Saksan kanssa, fokus on perunateatterissa. Hovinpohja pohtii, muttei piehtaroi, heittää sketsin tynkää ja nauraa päälle mojovasti. ”Me kaikki haksahdettiin”, tiivistyy väittely saksalaisista.

Heinämäen ohjaus ottaa löysät pois ja jättää alustukset minimiin. Näytelmä leikkaa heti suoraan hahmojen arkeen ja pitää juonen löyhänä koko esityksen ajan. Arkinen ote rakentuu itse tilanteiden komiikasta ja piruilusta puolin ja toisin. Kukaan hahmoista ei saa varsinaista ruumiinavausta – henkilökunta pysyy samalla inhimillisenä että sopivan pelkistettynä. Huumorin välistä löytyy pilkahduksia syvemmästä, ja se riittää.

Suomi-filmeistä ammentava nostalgia on elintärkeässä osassa. Iskevät kupletit ja foksit on siroteltu osuviin taitteisiin joko kommenttiraidaksi tai saattamaan seuraava kohtaus lavalle. Klassikoista Georg Malmstenista Reino Helismaahan yhdistää vahva tekstivetoisuus ja oma, vanhanaikainen poljentonsa. Sanoituksissa päällekäin elävät naivismi ja rienaus kulkevat erikoisesti käsi kädessä.

Orkesterissa pieni on kaunista. Korvikeorkesterin intiimi, kotikutoinen tunnelma tekee paljon Hovinpohjan niukalle miljöölle – cajon, kontrabasso ja jazzkitara jättävät kuulokuvaan reilusti ilmavuutta. Rajaa orkesterin ja näyttelijöiden välillä ei juuri ole. Hahmot liikkuvat ja vaihtuvat hyvillä leikkauksilla.

Minna Siitosen liukas haitari viimeistelee sovitukset, joista suuri osa kulkee hyvin perinteisellä kaavalla. Radikaali mutta tyylikäs irtiotto tästä linjasta tapahtuu aivan viime metreillä painostavan urkubasson varaan rakennetussa kansanlaulussa Kaipaava.

Ensi-illan stemmoissa oli aluksi toivomisen varaa. Järjestyksessä toisena esitetty Hymy huulillas on kärsi laulajien yhteisen vireen vaappumisesta. Tämä jäi ainoaksi kauneusvirheeksi – kaartin artikulaatio ja ilmaisun ilotulittelu olivat muun esityksen kiitettävällä tasolla. Kaksi esitystä nousee ylitse muiden: Minna Siitosen ja Kylli Köngäksen huikea Kaksi touhukasta akkaa -kupletti sekä Anniina Piiparisen riipaisevan kaunis soolo Kaunis valhe.