Suomen suuriruhtinaskunnan eduskunta hyväksyi lain kahdeksan tunnin työajasta kesällä 1917, kun eduskunnassa oli vasemmistoenemmistö. Päätökseen tyytymättömät porvarit hakivat apua Venäjältä.
Apua tulikin. Tsaarivallan jälkeen valtaan noussut väliaikainen hallitus kumosi eduskunnan päätöksen ja hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit.
Uudessa eduskunnassa oli porvarienemmistö. Marraskuussa 1917 eduskunta hyväksyi silti uudelleen kahdeksan tunnin työaikalain pari viikkoa kestäneen poliittisen yleislakon painostamana. Porvari ei silloin enää saanut tukea lain kumoamiseksi Venäjältä, koska siellä valtaan olivat nousseet bolshevikit.
Näistä ajoista on kulunut jo yli sata vuotta ja normaali päivittäinen työaika on edelleen kahdeksan tuntia. Vaikka vuosittainen työaika onkin lyhentynyt, työ on monille edelleen liian rasittavaa. Osasyynä tähän ovat jatkuvat työntekijöiden määrän supistukset ja töiden jakaminen vielä töissä oleville.
Uupuminen vie yhä useamman sairauslomille ja ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle. Tai ainakin työssä olo koetaan jatkuvasti vaikeaksi ja stressaavaksi.
Työn tuottavuus on kasvanut uusille kertaluvuille sadan vuoden takaiseen aikaan verrattuna. Siksi siirtyminen kuuden tunnin työaikaan ja 30 tunnin työviikkoon on hyvinkin mahdollista ansiotason pysyessä ennallaan.
Tämä on todettu monissa eri maissa toteutetuissa kokeiluissa ja uudistuksissa. Suomessakin tultiin samaan tulokseen 1990-luvun alkupuolen kokeiluissa.
Vaikka vallassa onkin työntekijöiden tarpeisiin vihamielisesti suhtautuva hallitus, uudistus on toteutettavissa, kun koko ammattiyhdistysliike ottaa asian ajaakseen. On aika siirtyä vaatimaan parannuksia pelkkien huononnuksia vastustavien kamppailujen sijasta.