Hyvä taloudenhoito on yksinkertaisuudessaan sitä, että tulot ovat suuremmat tai vähintään yhtä suuret kuin menot. Tuon ei pitäisi olla kenellekään epäselvää.
Ei valtion tai kunnan taloudenhoito ole sen kummempaa. Nykyisin vain on tullut enemmän säännöksi kuin poikkeukseksi, että velalla ”hoidetaan talous kuntoon”. Se on kuin pakkasella laskisi housuihin. Velkaa pitää saada ottaa investointeihin, mutta ei päivittäisiin syömämenoihin.
Nykyisin ajatusmallina on se, että ylimenokausiksi tarkoitetut tulonsiirrot ovat saavutettuja etuja, joista pidetään kiinni kuin ne olisivat automaattista tuloa niiden saajille. Se joukko vain on kasvanut liian suureksi yhteiskunnan rahoittajiin nähden.
Jokainen valtion ja kunnan jakama euro on joltakin verotettuna otettu. Vähäosaiset ovat aina saamapuolella yhteiskunnassa. Nyt muutamat saajaryhmät eivät saa niin paljon kuin aiemmin. Oikeasti talouden ylläpitäjät ovat niitä, joilta on mitä ottaa – tätä sanotaan oikeudenmukaisuudeksi.
Historiasta muistamme, että yhteiskunnan hyviä talouden hoitajia on haukuttu aina eniten. Tuo ammattikunta on aina ollut epäkiitollisin toimintasektori. Heille kiitos tulee vasta vuosien jälkeen. Rahaa, vaikka velaksi otettunakin, olisi helpompi jakaa ja sillä saisi hetkellistä suosiota ja kannatusta runsaasti.
Nyt on politiikkaa ollut pakko muuttaa, kun talous on vuosikymmenien aikana ajettu kuralle. Jos tervehdyttämistoimia ei olisi aloitettu, EU olisi ottanut Suomen taloudessa määräysvallan – kuten Kreikassa taannoin.
Uhka ei ole vieläkään ohi, sopeutuksia on edelleen jatkettava. Isokaan talouskasvu ei pelasta, kun velan määrä kasvaa liian suureksi. Toivon ihmisiltä viisautta ymmärtää nämä asiat.