Suomessa pakkosteriloitiin vuosina 1935–1970 tuhansia ihmisiä rotuhygieenisistä syistä. Kohteena olivat pääasiassa kehitysvammaiset tai mielenterveysongelmista kärsivät nuoret, naimattomat ja lapsettomat naiset, joilla oli alhainen sosiaalinen status.
– Lääkintöhallitus pyrki antamaan niin paljon pakkosterilointimääräyksiä kuin mahdollista, kuvailee suomalaista eugeniikkaa pitkään tutkinut dosentti, filosofian tohtori Markku Mattila.
Rotuhygieenisiä sterilointimääräyksiä annettiin noin 4 400, joista 86 prosenttia naisille. Lisäksi myönnettiin yhteensä noin 7600 lupaa muille eugeenisiin syihin liittyneille steriloinneille, aborteille sekä yhdistetyille aborteille ja steriloinneille. Luvat eivät pakottaneet ihmisiä toimenpiteisiin ilman näiden suostumusta kuten sterilointimääräykset, vaan niitä haettiin vapaaehtoisesti. Taustalla saattoi kuitenkin olla painostusta ja suostuttelua.
Siirtolaisuusinstituutissa vanhempana tutkijana työskentelevä Mattila on selvittänyt muun muassa toimenpiteiden alueellista jakautumista ja sitä, millaisille naisille niitä tehtiin. Tutkimusta varten hän analysoi koko Lääkintöhallituksen arkiston pakkosterilointimateriaalin.
Lääkintöhallitus teki päätökset pakkosteriloinneista, ja aloitteita niistä tekivät lähinnä kunnat ja mielisairaalat. Vajaamielislaitosten osuus oli yllättäen melko pieni. Pakkosterilointeja määrättiin noin 3 000 vajaaälyisyyden ja 1 370 mielisairauden perusteella.
Taustalla säästösyitä
Kuntien aloitteet kohdistuivat etupäässä naimattomiin ja hoitolaitoksissa asuviin "vajaaälyisiin" naisiin, kuten ajan terminologia kuului. Mattilan mukaan taustalla oli osaltaan kuntien halu säästää köyhäinhoitomenoissa.
Toinen suuri kohderyhmä olivat vajaaälyiset seka- ja aputöistä elantonsa saaneet naiset, jotka eivät asuneet hoitolaitoksissa vaan siviilissä.
Mielisairaalat hakivat pakkosterilointeja erityisesti mielisairaille seka- ja aputöitä tehneille sekä mielisairaille maanviljelijöiden vaimoille.
Kuntien ja alueiden välillä oli suuria eroja pakkopolitiikassa. Suomi jakautui kahtia niin, että Sisä-Suomessa tehtiin suhteessa enemmän aloitteita kuin rannikko-Suomessa, joka ulottui Etelä-Karjalasta aina Lapin korkeudelle.
Myös virkalääkärit saivat tehdä omissa nimissään aloitteita vuodesta 1950 lähtien.
– Jo yksi kunnanlääkäri tai laitoksen ylilääkäri saattoi vaikuttaa merkittävästi sterilointien määrään sen mukaan, kuinka hän tulkitsi lakia. Suomen johtavia kuntia steriloinneissa suhteellisesti tarkasteltuna väestön ja toiminnan keston mukaan oli Korpilahti paikallisen kunnanlääkärin vaikutuksesta.
Myös mielisairaaloiden välillä oli suuria eroja, sillä toisissa tehtiin paljon aloitteita ja toisissa ei juuri ollenkaan.
– Kansalaisten tasavertaisuus ei toteutunut, sillä toimenpiteeseen joutuminen oli melkoista arpapeliä riippuen siitä, missä kunnassa ihminen asui ja mihin mielisairaalaan joutui.
Politiikka kiristyi vuonna 1950
Pakkosteriloinnit perustuivat vuosien 1935 ja 1950 lakeihin. Niihin vaikutti eugeniikka eli rotuhygienia, jonka tavoitteena oli ihmisrodun jalostaminen. Sterilointi oli rotuhygienian tärkeimpiä työkaluja.
Vuoden 1935 laki mahdollisti pakkosteriloinnin. Sen kohteeksi joutuivat muun muassa kehitysvammaiset, skitsofreniasta tai maanis-depressiivisyydestä kärsivät ja epileptikot.
Lakiin oltiin heti tyytymättömiä, koska katsottiin, että sen puitteissa steriloitiin liian vähän ihmisiä. Vuonna 1950 pakkopolitiikkaa tehostettiin muun muassa niin, että kun potilas kotiutettiin mielisairaalasta, pakkosterilointia piti aina harkita.
Sterilointeja myös tuettiin muulla lainsäädännöllä, kuten vuoden 1950 aborttilailla. Se sisälsi eugeenisen perusteen abortille, joka myönnettiin perinnöllisen sairauden perusteella. Lain mukaan kaikki, jotka hakivat eugeenista aborttia, piti steriloida, jos ei ollut painavia syitä tehdä toisin.
Abortin saadakseen piti siis usein suostua sterilointiin. Toisaalta Mattilan lähteissä on viitteitä siihen, että naiset tarvitsivat ehkäisyä ja perustelivat sitä suvun sairauksilla.
– Ehkäisyä oli ennen 1960-lukua vaikea saada. Naiset halusivat varman ehkäisykeinon steriloinnin avulla.
Älykkyystestit huteralla pohjalla
Suuri osa pakkosteriloinneista tehtiin vajaamielisille ihmisille. Psykiatrit arvioivat vajaamielisyyttä ajankohdan parhailla tiedoilla ja saattoivat käyttää älykkyystestejä, jotka eivät kuitenkaan nykymittapuulla ole päteviä. Alkeellisimmillaan käytössä oli mallilomake, jonka kunnanlääkäri kävi läpi potilaan kanssa.
Yleistä älykkyyttä mittaavissa testeissä ei esimerkiksi otettu huomioon henkilön kulttuuri- ja koulutustaustaa. Jos ihminen ei hallinnut kouluja käyneiden ihmisten puhetapoja, hänet voitiin määritellä vajaamieliseksi.
1960-luvulla testien käyttökelpoisuutta alettiin kyseenalaistaa.
– Helsingissä 1950-luvulla koottua vajaamieliskortistoa tarkastettiin jälkeenpäin ja löydettiin ihmisiä, jotka olivat myöhemmin kirjoittaneet ylioppilaiksi.
Eugeeninen pakkosterilointi Suomessa ei lain mukaan koskenut kuuroja, mutta käytännössä osa heistä joutui luopumaan lapsihaaveistaan.
Kuuroutta oli harkittu pakkosterilisaation perusteeksi, mutta lopulta kuurot jätettiin vuonna 1935 säädetyn sterilointilain ulkopuolelle. Heiltä saatettiin silti vaatia sterilointia avioliittoluvan saamiseksi.
Myöhemmin kuurojen naisten haastatteluissa on myös tullut esiin painostusta abortteihin. Sterilointien ja aborttien syyksi on kerrottu se, että näin voitaisiin ehkäistä kuuroutta.
– Haastatteluaineistoissa ja muissa lähteissä korostui epätietoisuus. Steriloinnin, abortin tai molemmat toimenpiteet kokeneet tai heidän läheisensä eivät tiedä kaikkea. Moni asia on jäänyt hämärän peittoon, kertoo Helsingin yliopistossa väitöskirjaa tekevä Maija Koivisto sähköpostitse.
Hänen mukaansa oralistiseen eli pelkkään puheeseen perustuvan kouluopetuksen takia monen kuuron luku- ja kirjoitustaito oli heikko, eivätkä he saaneet viittomakielen tulkkausta. Naisten oli vaikea saada tietoa oikeuksistaan.
Koivisto on yksi tutkijoista Helsingin yliopiston johtamassa Viitotut muistot -raportissa, jossa käsitellään kuurojen kokemia oikeudenloukkauksia. Raportti pohjustaa totuus- ja sovintoprosessia viittomakielisen yhteisön kanssa.
Haastatteluissa eräs vastaaja kertoo kuurosta pariskunnasta, jolta evättiin vihkilupa, koska molempien suvuissa oli perinnöllistä kuuroutta. Kun nainen tuli raskaaksi, hänet pakotettiin hyväksymään sterilointi. Abortteja tai sterilisaatioita voitiin tehdä naisille myös heidän tietämättään.
Traumaattisista kokemuksista usein vaiettiin, mihin saattoi vaikuttaa ihmisten kokema häpeä sekä epätietoisuus.
– Koska tapahtumat olivat monelle asianomaiselle itselleenkin epäselviä, he eivät välttämättä pystyneet sanoittamaan kokemuksiaan.
Rotuhygieeninen ajattelu näkyi myös vuosien 1929–1969 avioliittolaissa, joka asetti useisiin vammaisryhmiin kohdistuvia avioesteitä. Ehdottomia esteitä olivat mielisairaus ja tylsämielisyys, ja sen lisäksi synnynnäisesti kuuromykkiä ja kaatumatautisia kiellettiin erikseen avioitumasta keskenään.
