Päivittyvä lista: Näissä pai­kois­sa on voinut al­tis­tua ko­ro­na­vi­ruk­sel­le Lapissa

mainos : Syys­mark­ki­na­tar­jous, Lapin Kansa Digi 2,99 €/viik­ko. Tilaa tästä.

Kolumni

Soh­val­le­kin voi kuolla - sy­dän­koh­taus iski yl­lät­täen, mutta hyvä fyy­si­nen kunto pelasti kuo­le­mal­ta

-
Kuva: Taina Nuutinen-Kallio

Kevättalvella 2017 minulla oli kaikki äärimmäisen hyvin. Työtä oli tarjolla enemmän, kuin ehdin tekemään. Ihmissuhteet mallillaan. Myös lapset ja vanhempani voivat hyvin. Ainoa asia joka hieman huoletti, oli oma terveys.

Entisenä ammattiurheilijana ja terveydenhuollon ammattilaisena osaan lukea hyvin itseäni. Tunnistan aina, jos jokin asia terveystilassani muuttuu.

Vaikka työtä oli tuolloin paljon, koin tarpeelliseksi pitää omasta kunnosta huolta ja kävin säännöllisesti treenaamassa.

Hapottavissa harjoituksissa huomasin, että lihaspaineet katosivat ja lihas meni ikäänkuin pehmeäksi. Aivan kuin se olisi kieltäytynyt työn teosta. Se oli uusi ja outo tunne.

Maalaisjärjellä päättelin, että lihas ei saa tarpeeksi happea ja se haluaa lopettaa siksi työn teon. Tuumailin ensin ikääni, että onko se vain tässä iässä tällaista kaikilla, vai onko minussa jokin elimistöllinen vika.

Ajatukset siirtyivät sydämeeni ja päätin käydä asian kanssa lääkärillä ja sydämen rasitustestissä. Polkaisin sen pyörätestin läpi ja lääkäri sen jälkeen tulkitsi EKG:n piirtämää käyrää.

– Olet Jiipee kovakuntoisin yli viisikymppinen, joka koskaan on istunut tämän pyörän päällä, oli lääkärin palkitseva kommentti.


Huokaisin helpotuksesta, mutta hyvä fyysinen kunto voi myös hämätä tulkitsijaa. Ja näin kävikin.

Tuosta testistä oli kulunut vajaat neljä viikkoa ja minun rintaa puristi. Puristi laajasti. Vyömäisesti. Myös takahampaita jomotti.

Käytännön ihmisenä kävin pesemässä hampaat ja lähdin salille treenaamaan. Ajattelin rinnan puristavan tunteen johtuvan rintarangan jumista, joka varmasti helpottaisi, kun kävisin selän treenaamassa.

Salilta seuraavaksi olinkin teholla Länsi-Pohjan Keskussairaalassa. Infarkti. Lääkkkeitä, hoitoja. Kaikki vain paheni. Mikään morfiinimäärä ei auttanut. Sietämätön kipu.

Aloin tekemään kauppaa kuoleman kanssa. Siinä teholla letkuissa maatessani todella keskustelin ”Tuonelan Tommin” kanssa.  Perustelin ”Tommille” pois pääsyäni tästä maailmasta sillä, että läheisilläni on kaikki hyvin ja minä olen elämäni aikana tehnyt niin paljon töitä, että minun ei tarvitse enää jaksaa.  Voin hyvillä mielin lähteä täältä ja saan viimeinkin levätä. Painaa silmäni kiinni levollisena ja nukkua ”normaalia” pidempään.

Ne olivat minun argumentit. Painavat sellaiset. Hyvin perustellut. Juuri siinä hetkessä, kun tein lähtöä aloin kuulla voimakasta ryminää ja tunsin maan tärisevän.  Sänkyni lähti liikkeelle. Se piti kovaa ääntä sairaalan käytävillä.

Vauhtia oli melkoisesti. Sängyn pyörät vipattivat ja aiheuttivat resonanssia. Ensihoitajat olivat minut kaapanneet ja täyttä vauhtia viemässä minua Ouluun. Oulun yliopistolliseen keskussairaalaan.

Suorilta leikkaussaliin. Sydänoperaatio, joka sujui hyvin. Heräämössä heräilin ja kuulin keskustelun. ”Hei, täällä on se ihmemies, joka selvisi hengissä niin pitkän odotuksen”, Oulun lääkärit heittivät herjaa ja kevensivät tunnelmaa.

Minun harmiksi sain infarktin viikonloppuna ja siksi siirto Länskästä Ouluun viivästyi todella paljon. Sinnittelin lähes vuorokauden hengissä ennen pelastavaa operaatiota.

Lopussa jo sitä kauppaa tehden ”Tuonelan Tommin” kanssa.

Olo alkoi päivä päivältä kohentua. Ennen siirtoa Kemiin lääkäri tuli luokseni ja kysyi vointiani. Kerroin oloni hyväksi ja kerroin myös kuinka kiitollinen olen saamastani avusta. Se ammattimaisuus, osaaminen ja aito huolenpito puhutteli minua syvältä sisältä.


Sitten pamahti yllättävä kysymys ilmaan:

–Mitä Jiipee meinaat tehdä tulevalle masennukselle. Oletko siihen varautunut millään tavalla?

Minua alkoi naurattaa ja sanoin lääkärille, että ei minulla ole aikaa masennella. Töitä pitää tehdä. Miten sitä voisi masentua, kun koko ajan on touhu päällä? Ihmettelin.

Mentiin sen vuoden 2017, kesäiseen heinäkuuhun. Hengästyin ihan pienestä. Muutin mökille ja aloin päivittäin kävellä pientä lenkkiä. Ensin 50 metriä kerrallaan. Kolmen viikon päästä jo 300 metriä ja sitä rataa. Helppoa ei ollut.

Kunto ei ollut kaksinen. Pidin sairastumiseni piilossa kaikilta ja hoidin työni viimeistä piirtoa myöten älypuhelimella ja läppärillä. Olin koko toipilasajan saatavilla. Sellaista on yrittää. Yrittäjänä yrittää yksin.

Sitten tuli se masennus. Se hiipi kuin varas sisuksiini ja kuiskutteli minun korvaan niitä asioita, joista keskustelin ”Tuonelan Tommin” kanssa. Minä en muistanut niitä lainkaan. En tiennyt niistä mitään. Yhtäkkiä ne keskustelut olivat uudestaan minun päässäni. Kaupankäyntini kuoleman kanssa.

Minua hävetti.

Minusta oli raukkamaista, että olin ollut luovuttamassa ja luistelemassa ulos kaikista vastuista, mitä elämäni vielä sisälsi. Itsekästä. Tavattoman itsekästä. Ja kun itsekkyys on minulle juuri se piirre, jota eniten halveksin.

Osaan peittää masennukseni loistavasti. Olenhan mielenterveysammattilainen. Oikea taikuri siinä hommassa. Masennuksen peittelyssä.

Olen  myös äärettömän hyvä antamaan anteeksi. Uskallan ja voin sen puhtaalla omatunnolla sanoa ja kaikki jotka minut tuntevat, tietävät sen. Mutta. Olen äärettömän huono antamaan anteeksi itselleni. Siinä minulla on opettelemista.

Nyt eletään vuotta 2021 Kaikki on käynyt lopulta hyvin. Opettelen edelleen armollisuutta itseäni kohtaan, mutta mielestäni olen kehittynyt siinä. Eli toivoa on.

Urheilen edelleen sen minkä kaikelta muulta ennätän. Säännöllisesti ja päivittäin. Itseasiassa se urheileminen pelasti henkeni. Jaksoin silloin 2017 sinnitellä hengissä, sen lähes vuorokauden.

Nyt kun ikää on jo kertynyt yli kuudenkymmenen. Hyvä fyysinen kunto ja liikunnallinen tapa elää, tuo minun elämään laatua ja arvokkaan sisällön. On vahva pystyvyyden tunne. Se on tunne, jonka liikunta parhaimmillaan ihmiselle voi antaa. Välttämättä liikunta ja terveet elämäntavat eivät takaa sinulle pidempää elämää, mutta sinulla on siihen silloin suurempi mahdollisuus. Olet ainakin sairaanakin terveempi. Eikä lopulta elämän hyvyyttä mitata elämän pituudella, vaan sen sisällön rikkaudella.

Enkä tarkoita tässä yhteydessä rikkautta kuvaamaan maallista vaurautta.

En siis ole ”huonon fyysisen kunnon” panttivankina omassa kehossani. Pystymättä siihen mitä haluaisin tehdä.

Seuraan aktiivisesti maailman menoa. Minulla on harrastuksia ja kiinnostusten kohteita. Rakastan työtäni yli kaiken ja minulla on edelleen sydän, joka jaksaa pumpata voimaa lähimmäisilleni.

Makuuhuoneessakin edelleen peitto heiluu.


Hyvä ystäväni sairastui vakavasti ja alkoi varoa elämää. Makasi olohuoneen sohvalla kolme vuotta, jotta mitään ei vain sattuisi. Kunnes hän soitti minulle:

– Ymmärsin Jiipee juuri, että tänne sohvallekin kuolee.

Niinpä hän lähti liikkeelle urheilun ja harrastusten pariin.

Tuosta puhelusta on nyt kulunut jo kohta kaksikymmentä vuotta ja ystäväni elää edelleen oivalluksensa mukaisesti täyttä elämää.