Synnyin evakosta paluun jälkeen, joten muistoni perustuvat vanhempien sisarusteni muistoihin. Evakkopaikka oli ollut Kannuksessa, se oli hyvä paikka.
Vanhin veljeni oli lähtenyt ensimmäisenä Vuotsosta hevosella katsomaan kotipaikkaa Lapin sodan jälkeen, kun saksalaiset oli ajettu maasta ja rauha tullut. Tie Vuotsosta Lokkaan oli raivattu miinoista. Kotikylä Korvanen on siinä välillä.
Näkymä oli ollut hirveä. Kylä oli poltettu, savupiiput törröttivät mustina patsaina. Ainoastaan meidän saunarakennus oli palamatta.
Kun veljeni kääntyi kotiportista pihalle päin, veräjän kohdalla hevonen astui miinaan ja kuoli siihen. Veli jatkoi matkaansa jalan pihamaata tarkkaillen – oliko miinoja lisää. Palamatta jääneen saunan ovea hän ei uskaltanut avata, vaan sitoi pitkän narun oven ripaan, meni kauas ja veti oven auki. Se ei räjähtänyt. Saksalaisilla oli tapana ansoittaa miinoilla kaikki paikat.
Kotiväki pääsi palamaan poltettuun kylään. Oli joulukuu 1945, kun allekirjoittanut pyrki maailmaan. Uusi hevonen oli hankittu, ja vanhempi siskoista lähti hakemaan Moskusta Aatun Maria kätilöksi.
Sisko oli matkalla pelännyt susia, että ne hyökkäävät hevosen kimppuun pimeässä. Hän oli laittanut heinätukon aisakelloon, ettei se kilkata, eikä houkuttele petoja. Hyvin oli matka mennyt ja niin synnyin.
Ensimmäinen kylpypaikkani oli ollut sian syöttökaarassa. Isä oli löytänyt sen navetan rauniosta. Se oli sellainen metrin pölkkyyn koverrettu kaara, sisustan oli ensin pois ravistunut ja sitten sitä jollain rääsyillä tilkinnyt, että vesi pysyi sisällä. Ei ollut mikään poreallas, mutta siitä se elämän polku lähti ja hyvin on mennyt, ei voi moittia.
Sitten tuli vielä toinen evakkoreissu, kun rakennettiin Lokan allas. Vesi peitti kotipaikan, missä on nyt noin kolme metriä vettä päällä. Tältä evakkomatkalta ei voi palata enää kotiin.