Sie­ni­toh­to­ri Tapio Kekki löytää har­vi­nai­suu­den jopa kes­kel­tä Man­ner­hei­min­tien il­ta­päi­vä­ruuh­kaa: "Homma on läh­te­nyt la­pa­ses­ta"

Uusintajuttu, julkaistu 1. kerran 15.9.2018

Sienen tunnistaminen on kuin salapoliisityötä, Tapio Kekki kuvailee. Tuoksu on tärkeä johtolanka.
Sienen tunnistaminen on kuin salapoliisityötä, Tapio Kekki kuvailee. Tuoksu on tärkeä johtolanka.
Kuva: Jouni Porsanger

Hautapäänojalla selviää sekunneissa, kuka on sieniasiantuntija ja kuka sattumasienestäjä.

Rovaniemeläinen lääkäri Tapio Kekki kahlaa veteen ja poimii ojan poikki rojahtaneelta rungolta sormenkynnen kokoisen sienen. Niin vaatimattoman, että se olisi pysynyt toimittajalta ja kuvaajalta ikuisesti piilossa.

Kostikka, hän esittelee.

– Kasvaa lahoavalla puulla ja kertoo kohteesta, jolla on tärkeitä luontoarvoja. Suomessa tämä on tavattu noin kymmenessä paikassa.

Kostikka on sienimaailman pienokaisia.
Kostikka on sienimaailman pienokaisia.
Kuva: Jouni Porsanger

Siis harvinainen, mutta ei läheskään niin harvinainen kuin sieni, jonka Kekki löysi viime marraskuussa pääkaupungin katuvilinästä, sananmukaisesti keskeltä Mannerheimintien iltapäiväruuhkaa.

Kyllä, juuri sieltä.

Lapin sairaanhoitopiirin päihdepalvelujen ylilääkärinä työskentelevä Kekki oli Helsingissä työmatkalla ja käveli Mannerheimintietä omissa ajatuksissaan, jotka täyttyvät useimmiten sienistä.

Jalkakäytävän sivussa näkyi kallioleikkaus ja sen päällä kalkkikiven ruokkimaa sammalta. Siis kerrassaan otollinen kasvupaikka hiekkajalkakuukuselle, Kekki mietti.

Hän oli nähnyt sellaisen hiekkasienikurssilla Ruotsin Gotlannissa ja tavoitteli verkkokalvoilleen muistikuvaa varrellisesta, hiekan sotkemasta pallukasta, kunnes kävely katkesi yhteen askeleeseen: tuossa!

Kallioleikkauksen sammalikosta törrötti hiekkajalkakuukusia. Sieniä, joita oli tavattu Suomessa edellisen kerran vuonna 1949.

Pelkästään marraskuisena iltapäivänä niiden ohi oli kävellyt Mannerheimintietä tuhatmäärin ihmisiä. Kenties myös joku mykologi, sienitieteilijä.

Ja sitten jostain Rovaniemeltä tulee lääkäri, joka keksii harjaantuneella silmällään kuukuset kalliolta ja poimii ne näytteeksi.

Tapaus hymyilyttää Kekkiä vieläkin.

– Eikä tarvinnut poiketa askeltakaan sivuun asvaltilta!

Mikroskoopin ja dna-tutkimuksen kautta hiekkajalkakuukuset päätyivät Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmiin ja Tapio Kekin nimi Suomen lajitietokeskuksen tietokantaan Tulostoma brumalen löytäjänä.

Se ei ole ainoa kerta, jolloin Kekki on jättänyt jälkensä suomalaiseen sienitieteeseen.

Hän on ollut löytämässä lukuisia ennen tuntemattomia lajeja ja ehtinyt nimetä niitä satamäärin Suomen sieniseuran nimistötoimikunnan puheenjohtajana.

Ei hassummin harrastajalta, joka vielä kymmenen vuotta sitten keräsi sieniä vain syödäkseen niitä.

Isä keräsi, äiti pelkäsi

Tapio Kekki muistaa hyvin sananjalat.

Suuret, puronkorvissa ja hakkuuaukeilla rehottaneet saniaiset, jotka kurottivat korkeammalle kuin poika, jonka isoäiti oli ottanut mukaansa sienimetsään.

Sieniretket ovat kuuluneet Helsingissä syntyneen, Savossa kasvaneen, Kolarissa koulunsa käyneen ja Oulusta lääkäriksi valmistuneen miehen elämään aina.

– Isäni keräsi sieniä. Äiti taas pelkäsi, että ne ovat myrkyllisiä.

Luonto kiinnosti kouluiässä laajasti, ja Tapio Kekistä olisi voinut tulla aivan hyvin biologi, ellei biologian opettaja olisi neuvonut hankkimaan ”kunnon ammatin”.

– Niin minusta tuli lääkäri, joka harrastaa biologiaa.

No, harrastaa ja harrastaa.

Tasan 10 vuotta sitten Kekki teki lähtöä Helsinkiin kaksipäiväiselle työmatkalle, kun huomasi Suomen sieniseuran kokoontumisen, jossa voisi käydä samalla reissulla.

– Menin mukaan, vaikken tuntenut alalta ketään.

Se oli kohtalokasta.

Sen jälkeen sienet ovat vieneet Kekiltä lähes kaiken leipätyöltä liikenevän ajan – mukaan lukien lomat.

– Homma on lähtenyt lapasesta, hän tunnustaa.

Tapio Kekille sienet ovat ympärivuotinen harrastus. Jos ei keräämässä tai syömässä, hän on tutkimassa tai nimeämässä niitä, tai kouluttamassa muita.
Tapio Kekille sienet ovat ympärivuotinen harrastus. Jos ei keräämässä tai syömässä, hän on tutkimassa tai nimeämässä niitä, tai kouluttamassa muita.
Kuva: Jouni Porsanger

Kekki kiertää sienikursseilla opiskelemassa itse tai kouluttamassa muita, tapaa mykologeja kotimaisissa tai kansainvälisissä kokouksissa, nimeää Suomelle uusia sieniä tai kulkee vain sienessä – tänäkin syksynä Kainuusta Inariin.

Ounasvaaran rinteellä olevassa omakotitalossa sienet ovat vallanneet paljon muutakin kuin keittiön.

Hän jakaa puolisonsa kanssa työhuoneen, jossa on sienitieteilijän kammio mikroskooppeineen ja muine apuvälineineen. Seinällä on hyllymetreittäin sienikirjallisuutta.

Omakotitalon kellarista löytyvät Kekin keräämät sieninäytteet. Huolella kuivattuna, laatikoituna ja numeroituna.

Näytteiden juokseva järjestysluku ylitti äskettäin 3400.

– Eri lajeja alkaa olla tuhatkunta.

Salapoliisityötä monella aistilla

– Tulkaapa haistamaan!

Tapio Kekki taittaa puronvarsikoivun kyljestä sienen, josta tottumattomampikin tavoittaa tuntuvan, melkein siiderimäisen tuoksun.

Tuoksuhelokka. Muistuttaa nenään hieman tuoksuvalmuskaa, siis matsutakea, Kekki esittelee.

Sienitieteilijässä asuu pieni salapoliisi.

Tuoksu on tärkeä osa tunnistusta, johon kuuluu liuta asioita. Millainen oli sienen lakki, malto, jalka? Entä itiöpöly? Missä sieni kasvoi? Millaisten kasvien seurassa?

"Tässä pyritään oikeaan lopputulokseen lukuisten johtolankojen kautta. Minusta se on kiehtovaa."
Tapio Kekki
, Sieniharrastaja

Kekki kehuu myös sienipiirien yhteisöllisyyttä: tieto on avointa.

Nyt Suomesta on tiedossa parisen tuhatta sientä, joilla on lakki ja heltat. Määrä kertautuu kolmella tai neljällä, jos mukaan otetaan käävät ja kaikki muut, joita sattumasienestäjä ei sieniksi niin mielläkään.

Kekki ei edes haaveile löytävänsä niitä kaikkia.

– Tämä ei ole kilpailu. Sieniä on niin paljon, ettei kukaan voi tuntea kaikkia, saati löytää. Siksi on hauskaa, että voi kysyä muilta ja jakaa vastaavasti omaa osaamistaan ja johtolankojaan.

Eipä silti: uuden löytäminen palkitsee ja sykähdyttää, hän myöntää.

– Ihan jo se, että löytää ja oppii tuntemaan jotain itselleen uutta.

Puhumattakaan siitä, että saa käsiinsä jotain sellaista, joka on uutta tieteellekin. Sitä tapahtuu koko ajan, kiitos uusien tutkimusmenetelmien.

Dna-tunnistus on tuonut sienillekin ikään kuin viivakoodit. Sieni, jota on tähän asti pidetty yhtenä ja samana, voikin nyt eriytyä kahdeksi tai useammaksikin lajiksi hiuksenhienolla erolla, joka ei ole ollut nähtävissä silmin eikä edes mikroskoopilla.

Listassa mainitut sienet kuuluvat niihin, jotka on ilmoitettu tekeillä olevaan Sieniatlakseen Rovaniemen Hautapäänojalta.
Listassa mainitut sienet kuuluvat niihin, jotka on ilmoitettu tekeillä olevaan Sieniatlakseen Rovaniemen Hautapäänojalta.
Kuva: Miila Kankaanranta

Aika velmu vahakkaaksi

Autojen hurina kantautuu Ranuantieltä kuruun, jossa Hautapäänoja liruttaa vesiään kohti Kursunkijärveä.

Suomen alati kasvavaa lajikirjoa on rikastutettu täälläkin, kymmenkunta kilometriä Rovaniemeltä etelään.

Purosta rinteeseen nousevalta sammalmatolta löytyi kesällä pieni sieni. Laakealakkinen maljakas, jonka kasvupaikka ja ulkoiset tuntomerkit eivät oikein sopineet siihen, mitä maljakkaista tiedettiin.

Kun sientä oli tutkittu aikansa, uutinen varmistui: Peziza alaskana, Pohjois-Amerikan ja -Norjan sieni, oli tavattu ensi kertaa Suomesta.

Suomenkielistä nimeä tulokkaalla ei ole, ei vielä. Siitä päättää aikanaan nimistötoimikunta, jota Kekki on vetänyt viime syksystä saakka. Sinä aikana uuden nimen on saanut jo kuutisensataa lajia.

Suurin osa niistä on vähän tutkittuja piensieniä, kuten härmiä, nokia ja ruosteita.

– Niille on valmistumassa määritysopas, johon on tarvittu suomenkielistä nimistöä.

Toimikunta saa nimiehdotuksia, jotka se siunaa useimmiten sellaisenaan, joskus muuttaa.

Kuusamosta löydettiin vuonna 2014 pieni vahakaslaji, joka tuoksuu karvasmantelilta ja viihtyy kuusikoissa löyhkävalmuskan suojissa. Siksi ensimmäinen ehdotus oli valmuskanvahakas.

Nimistötoimikunta sulatteli kankeankuuloista nimeä, kunnes jollakin välähti: velmuvahakas! Se on myös Kekin mieleen.

– Sieni, joka piilottelee löyhkäävän kumppanin alla, on kieltämättä aika velmu vahakkaaksi.

Toimikunnan vetäjänä Kekki on ollut antamassa myös antajana myös sienelle, jota Japanissa on rakastettu vuosisatoja. Siellä tätä arvokasta herkkua kutsutaan nimellä honshimeji.

Viime vuosina dna-testit ovat varmistaneet, että täsmälleen sama sieni kasvaa Lapissakin. Tupaskynsikkäisiin kuuluva laji viihtyy erityisesti kumpuavilla, hiekkaisilla mäntykankailla – lappilaisittain tievoilla.

Siksi lappilaisharrastajien ei ollut vaikea keksiä omaperäistä lahjaa Suomen sieniseuralle, jonka 70-vuotisjuhliin he osallistuvat Espoon Nuuksiossa. Lapin Sieniseuran väki vie päivänsankarille kuivattua tievatupaskynsikästä.

 Osoitteessa sieniatlas.fi voi jättää kirjautumisen kautta omia sienihavaintojaan.

Kuusilahokka on Tapio Kekin mielestä aliarvostettu ruokasieni.
Kuusilahokka on Tapio Kekin mielestä aliarvostettu ruokasieni.
Kuva: Jouni Porsanger
Poiminta

Matsutake kruunaa tattirisoton

Aasialaisten yli kaiken arvostama tuoksuvalmuska eli matsutake ei ole saanut Suomessa jalansijaa ruokasienenä.

Tapio Kekin mielestä se voi johtua siitä, ettei matsutake oikein istu meillä yleiseen ruuanlaittoperinteeseen, jossa sieniruokiin käytetään kermaa.

Kekki sanoo, että matsutaken aromaattisuus pääsee aidosti esiin hyvin yksinkertaisesti: ruskistamalla sienet kevyesti ja lisäämällä suolaa ja sitruunaa, tai soijaa.

Perinteinen tattirisotto on herkullisimpia sieniruokia mitä Tapio Kekki tietää. Hän neuvoo korvaamaan neljäsosan tateista matsutakeilla: ”Makumaailma on täyteläinen.”