Kuluvan vuoden aikana on käyty paljon keskustelua suomalaisten liikunnan määrän dramaattisesta laskusta ja sen vaikutuksista yhteiskunnalle. Hallitusneuvottelujen aikaan keskustelussa on päästy myös keinoihin. Olympiakomitean (OK) ratkaisuehdotus on suomalaisten toimintakykyohjelma, jota OK esittää hallitusohjelman kärkihankkeeksi.
On erittäin hyvä asia, että liikkumattomuudesta ja sen aiheuttamista kustannuksista käydään nyt keskustelua. Asia ei kuitenkaan ratkea hankerahoituksilla. Toisin kuin usein luullaan, valtion ja julkisen sektorin rooli ihmisten liikuttajana on erittäin pieni. Viimeksi tällä viikolla virheellistä tietoa esitti Olympiakomitean toimitusjohtaja, joka väitti Twitterissä, että valtion liikuntabudjetti on Suomen suurimman kansanliikkeen eli seurojen selkäranka. Näin ei todellakaan ole.
Esimerkiksi Ounasvaaran Hiihtoseurassa (OH) on lähes tuhat jäsentä ja satoja kuntosuunnistajia viikoittain. Maastohiihdossa OH on toiseksi suurin hiihtoseura 146 juniorilisenssillä, heti Espoon Hiihtoseuran jälkeen. Silti OH:n varsinaisen toiminnan tuloista ja varainhankinnasta julkisen tuen osuus on kymmenen prosentin luokkaa. Valtion tuen osuus tästä on vain liikunnan aluejärjestön jakamia OKM:n kesätyöseteleitä. Rovaniemen kaupungin liikunta-avustus ja kunnossapitotuki sekä suunnistuskarttatuotannosta maksettu korvaus ovat paljon suuremmassa roolissa.
Käytännössä seuroille ainoa käytännön tukimuoto valtion taholta on opetus- ja kulttuuriministeriön seuratuki, joka on tarkoitettu kehittämishankkeisiin. Olemme hakeneet tukea vuosittain eri hankkeisiin, mutta saaneet sitä viimeksi 2020.
Muutaman vuoden takaisen seuratutkimuksen mukaan lapsista 90 prosenttia on jossain vaiheessa mukana seuratoiminnassa. Tutkimushetkellä 9–15-vuotiaista liikkui seuroissa noin 60 prosenttia. Tämä liikkumispalvelu tuotetaan siis käytännössä täysin kotitalouksien ja yritysten sponsorituen varassa. Sponsorituen osuudesta seurojen rahoituksessa ei ole tutkimusta, mutta OH:n kohdalla sen osuus on noin 20 prosenttia.
Mikäli liikuntaa halutaan lisätä, tukea kannattaisi hankkeiden sijaan ohjata mahdollisimman lähelle konkreettista perustoimintaa eli urheiluseuroihin. Tukimuotoja pitäisi miettiä mahdollisimman pienen sääntelyn mallin kautta ja painottaa toiminnan vaikuttavuutta.
Suurin osa seuroista toimii täysin vapaaehtoisten varassa ja näiden seurojen kohdalla tiukan raportointivelvoitteen tukimuodot ovat kuormittavia. Tukea pitäisi maksaa vaikuttavuuden mukaan eli liikutettuihin ihmisiin perustuen, esimerkiksi toimintakauden jälkeen. Liikutetut ihmiset todettaisiin esimerkiksi Suomisportin ilmoittautuneiden ja muiden osanottoraporttien kautta.
Keskeisimpiä seuratoiminnan tulevaisuuteen vaikuttavia trendejä on rahoituksen ohella vapaaehtoisten määrän vähentyminen. Tästä eivät kärsi pelkästään urheiluseurat vaan kaikki kolmannen sektorin toimijat, joiden toiminnassa vapaaehtoistyö on keskeisessä osassa.
Olisi erittäin tärkeää, että vapaaehtoistyön kannusteet otetaan osaksi keinovalikoimaa. Voisiko esimerkiksi vapaaehtoistyöhön kannustaa verovähennyksien kautta?
Seurojen arkisia toimintaedellytyksiä voisi parantaa myös muutamilla yksinkertaisilla toimenpiteillä. OK:n eduskuntavaalitavoitteissa on paljon hyviä esityksiä. Esimerkiksi yksityishenkilöiden lahjoitusvähennys liikuntaan ja urheiluun kohdistuvista lahjoituksista.
Toisaalta verotuksessa olisi syytä keventää urheiluseuroihin kohdistuvaa sääntelyä. Kohtuuttomalta tuntuu, että talkootyön perusteella saatu harrastusmaksualennus katsotaan talkoisiin osallistuneiden vanhempien veronalaiseksi ansiotuloksi.
Suurin osa suomalaisista liikkuu urheiluseuroissa ja tämä liikkumispalvelu tuotetaan käytännössä hyvin pitkälti kotitalouksien kustannuksella. Mikäli rahoitukseen pohditaan uudistuksia, on rahoitusta syytä ohjata ennen kaikkea seurojen perustoimintaan.
Janne Mäkinen
Ounasvaaran Hiihtoseuran toiminnanjohtaja
Kii Korhonen
Ounasvaaran Hiihtoseuran puheenjohtaja