Savottahevosta ruokittiin poikkeuksellisesti appeella. Ape oli apelaatikkoon tehty tehty hevosen päivittäinen pääruoka. Laatikko oli 50 senttiä kertaa 70 senttiä, tiivis laatikko.
Appeeseen laitettiin silputtua heinää tai olkea, kasteltiin lämpimällä vedellä ja päälle heitettiin jauhoja. Tätä seosta pyöräytettiin muutaman kerran kädellä ja ape oli valmis.
Heinien silppuamista varten oli silppuri, joka oli parikymmentä senttiä leveä pitkähkö puuränni ja sen päässä oli justeerin terän palanen ylös alaisin. Justeerin terä oli teroitettu ja vinossa sekä kiinnitetty pystysuorassa seisovien jalasten päälle, niin että heinien silppuaminen tapahtui seisten.
Isäni oli Vasakairan savotassa hevosmiehenä. Vasakairan lanssi sijaitsi Unarinjärven päässä, joten isä pystyi kulkemaan savotalla kotoa käsin. Isän hevonen oli isokokoinen raudikkotamma ja sillä oli erikoinen nimi: Lentokone. Lentävä sen askel olikin, mutta samalla se oli metsätöissä kone, joten ei nimi pahasti väärässä ollut.
Pääsin joskus katselemaan hevosen ruokintaa ja appeen tekoa aamuyöllä. Ape tarjottiin hevoselle kello neljältä aamulla. Hevosella oli aikaa pureskella sitä seitsemään saakka, jolloin sen työpäivä tavallisimmin alkoi.
Tämä olikin hevosen päivittäinen pääateria. Päivällä hevonen sai eteensä vain heinätukon, kun kuormaa lastattiin tai se muuten joutui seisomaan.
Suuret savotat kuuluivat 1950-luvun elämään. Siellä oli arvossa mies, eikä nuttu, reilu jätkä oli kaikille tuttu. Jotenkin tähän suuntaan laulukin kertoo 50-luvun miehistä, mutta hevonen jäi siinä hieman vähemmälle huomiolle.
Hevosella oli suuri merkitys 1950-luvun Suomessa. Se oli elävä eläin ja samalla työkone, joka raatoi metsätöissä siinä kuin miehetkin. Suomi eli silloin puusta ja metsistä. "Mies ja hevonen" oli työpari. Näitä työpareja oli Suomen metsissä satoja. Kolmas pyörä oli hakkuri, joka kaatoi palstatien varteen puut.
Näiden miesten ja hevosten voimalla ja sitkeydellä luotiin pohjat Hyvinvointi-Suomelle. Sille Suomelle, mikä se nyt on.