Hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen turvaamisen edellytys on riittävä rahoitus. Valtion ja kuntien lakisääteinen velvollisuus on huolehtia peruspalvelujen turvaamisesta kansalaisille. Se ei onnistu ilman riittävää rahoitusta.
Tämä rahoitus tulee pääasiassa kansalaisilta eri tavoilla kerättävien verojen kautta. Samoilla verorahoilla turvataan maamme turvallisuus, koulutus, terveydenhoito, varhaiskasvatus sekä vanhusten ja vammaisten hoito.
Kun verorahat eivät enää riitä, vaihtoehtoina ovat palvelujen karsiminen tai veropohjan vahvistaminen. Meillä on valittu ensimmäinen vaihtoehto, mikä näkyy hyvinvointialueiden ja kuntien palvelujen voimakkaina supistamisina.
Terveydenhuollossa säästöt heikentävät kansalaisten terveydentilaa, pidentävät hoitojonoja, lykkäävät hoitojen aloittamista sekä lisäävät kuolleisuutta ja rapauttavat lasten ja nuorten hoitoa ja koulutusta. Vanhusten- ja vammaisten hoitomahdollisuudet heikkenevät paikoin jopa heitteillejätön tasolle.
Kuntien mahdollisuudet varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen ovat jo katkeamispisteessä. Säästöpaineet johtavat entistä suurempaan kaaokseen, missä suurimpina kärsijöinä ovat lapset ja myös kasvatusalan ammattilaiset.
Lapsissa ja nuorissa on maamme tulevaisuus, mutta nyt kilpailukyvyn ja tulevien veronmaksajien näkökulmasta tilanne näyttää vaikealta. Puutteellisten resurssien keskeltä ei synny riittävästi osaavaa työvoimaa tuottamaan hyvinvointiyhteiskunnan palveluja. Tulevissa PISA-tutkimuksissa ja syntyvyydessä tulemme näkemään säästöjen karut jäljet.
Hyvinvointialueiden ja kuntien rahoitusvaje on tullut monille yllätyksenä, vaikka sote-palveluiden riittämättömistä resursseista ja henkilöstöpulasta ovat merkit olleet nähtävissä jo 20 vuotta. Poliittisessa päätöksenteossa ongelmaa ei vain ole haluttu nähdä. Sama linja näyttää olevan veropohjan laajentamisen ja palveluiden rahoituksen leikkaamisen suhteen.
Maassamme on vain yksi totuus kerrallaan ja se on nyt rahoituksen leikkaaminen. Tämä johtaa väistämättä asiakkaiden ohjaamiseen yksityisten palvelujen varaan. Palveluja voivat käyttää hyvätuloiset ja ne, joilla on mahdollisuus hankkia vakuutukset. Kärsijöitä ovat he, joilla ei ole maksukykyä tai vakuutusta sekä julkisen sektorin työntekijät.
Sote-uudistuksen tavoitteena oli turvata yhdenvertaiset palvelut koko väestölle. Hyvinvointialueilla ei ole edellytyksiä selvitä vastuistaan, ellei myös rahoitusta turvata. Siinä on kyse yhteisten verovarojen jaosta ja arvoista. Palvelujen turvaaminen kaikille olisi mahdollista, mutta näyttää siltä, että kaikilta päätöksentekijöiltä ei löydy halua siihen.