Vastaa kyselyyn: Miten vie­tät­te tal­vi­lo­maa, vai­kut­taa­ko ra­ha­ti­lan­ne suun­ni­tel­miin?

pääkirjoitus: Lapilla on Poh­jo­lan lin­nak­kees­sa tärkeä rooli

Kolumni

Pitääkö kai­kel­le olla ai­kan­sa?

-

Keitän kahvia ja nautin tunteesta, etten tiedä, paljonko kello on. Ulkona pyryttää.

Valon määrä ei tähän aikaan vuodesta ole vakio, joten siitä on vaikea päätellä mitään. Jos alkaisin arvuutella, arvaisin lineaarisen ajan asettuvan johonkin aamu yhdeksän ja iltapäivä yhden välille.

Seiniltä puuttuvat kellot. Tässä harvinaisessa ajattomuuden kuplassa alan ymmärtää, miten naimisissa olemme kellojemme kanssa.

Varhaisin kalenteri on tiettävästi babylonialaisten luomus noin 4 000 vuoden takaa. Siinä aika jaettiin suurten taivaankappaleiden liikkeiden mukaan.

Nykyinen ajanlaskutapa on muotoutunut tuhansien vuosien saatossa. Varhaisimmissa kelloissa oli vain tuntiviisari, minuuttiviisari yleistyi noin vuonna 1680 ja sekuntien osoitin vähän myöhemmin. Ammoisista ”ajoista” lähtien ”aikaa” on siis säädelty mekaanisesti ulkopuolelta.

Mieleni palaa toistuvasti Sabine Kueglerin omaelämäkerralliseen kirjasarjaan ja erityisesti sen avausosaan, Viidakkolapsi (2006). Kuegler vietti 12 varhaisvuottaan Länsi-Papuan viidakossa.

Kirjassa hän kertoo heimosta, joka ei talleta tai haikaile mennyttä, eikä suunnittele tulevaa. Käsitys ajasta on primitiivinen, eli pistemäinen: se kytkeytyy elinympäristöön ja nykyhetkeen. Kaikelle on aikansa, eikä millekään ole.

Eikö elämä ole riittävän rajoittunutta ilman, että arjen perustoiminnot täytyy aina alistaa kellon vallan alle? Milloin itse menin viimeksi nukkumaan tai heräsin spekuloimatta mennyttä ja tulevaa, tai tietämättä, paljonko kello on? Entä milloin söin lounaan puhtaasti nälkääni ilman ”lounasajan” kaikua korvissani?


Milloin menin viimeksi nukkumaan tai heräsin spekuloimatta mennyttä ja tulevaa, tai tietämättä, paljonko kello on?


Näitä mietin tammikuussa eräällä pohjoissuomalaisella saarella, jonne karkasin hetkeksi kirjoittamaan – ja näköjään myös keittiöfilosofoimaan. Niin käy, kun saan omaa aikaa ja tilaa.

Aika on yksi filosofian vaikeimpia käsitteitä. Länsimaissa aika käsitetään yleensä suhteessa tapahtumien järjestykseen: yhtä tapahtumaa seuraa toinen, ja kaikki liikkuu tulevaisuudesta menneisyyteen nykyhetken läpi. Näin toimii lineaarinen aikakäsitys.

Juuri sitä kelloton saarielämä alkoi yllättäen ravistella. Ajantajuni pyörähti lineaarisesta sykliseksi: kun herkesin tarkkailemasta aikaa, se hellitti otteensa, ja lakkasi rientämästä ja matelemasta. Aika ikään kuin liukeni lineaariselta linjaltaan osaksi ympäröivää elonkehää.

Yhtenä iltana viihdytin itseäni katsomalla dokumenttisarjaa ”Verta, hikeä ja luksusta”. Sarjassa joukko some-vaikuttajia lähetetään kehittyviin maihin kauhistelemaan, mikä on luksuksen hinta. Kysyttäessä, mikä heille on luksusta, esiin nousevat ainakin suklaa, shoppailu ja muu arjen hemmottelu. Materiaalinen käsitys luksuksesta tuntui paitsi tutulta, myös tyhjältä.

Saarikuplassa aloin miettiä: eikö ainoa luksus, mitä kukaan aidosti kaipaa, ole kellottamaton arki? Enemmän kuin rahaa, aika on tilaa. Tilaa löytää oma aika.

Kirjoittaja on toimittaja.

Toivottavasti nautit tästä kolumnista

Lapin Kansan tilauksella pääset lukemaan kaikki tuoreimmat ja kiinnostavimmat sisällöt heti.