Aamulla herätessäni, työpäivän aikana, ystävieni kyläillessä, lenkillä ja elokuvissa istuessani se roikkuu jatkuvasti mukana.
Se on kaikkialla läsnä, tuhrii jokaisen hetken mädältä ja lialta haisevalla kuumalla hengityksellään. Saa muistamaan ja purskahtamaan itkuun.
Hirviö tuli elämääni samana päivänä, kun pikkusisareni muutama viikko sitten kuuli lääkäriltään, ettei hänen syöpäänsä voida parantaa.
Siskoni on pannut taudille vastaan kauan.
Lääkäri olisi yhtä hyvin voinut sanoa, että puolustautumisesi oli turhaa ja seuraavaksi puhkeaa ydinsota, joka tuhoaa kaiken, mitä olet koskaan nähnyt, kokenut ja rakastanut.
Tältä kuvittelen tuntuvan, kun joutuu alle kolmekymppisenä ottamaan vastaan tiedon sisällään tikittävästä aikapommista, jota ei voi purkaa.
Tietää en voi. Minun elämäni pituus ei roiku syöpäsolujen mielivaltaisen käyttäytymisen, lääketieteellisen osaamisen ja sattumien varassa.
Vaikka siskoni ydinsota koskettaa minuakin, minä jään lähes varmasti henkiin.
Hirviöni on ahdistusta, pelkoa ja surua. Se on toivoa ja epätoivoa, sykkyräistä ajatusten ja tunteiden umpisolmua. Varmuuden ja epävarmuuden omituinen sekoitus.
Tätä kaikkea on pakko sietää, koska muuta ei ole tehtävissä. Syövästä ei saa vapaapäiviä.
En voi sisareni sairaudelle mitään.
Siksi hirviö pyrkii jatkuvasti valtaaman tilan, eikä mikään lievitä kipua.
Ketään ei voi syyttää tai vaatia vastuuseen. Ellei sitten maailmanjärjestystä, jonka ei pitäisi sallia tällaista epäreiluutta ja vääryyttä.
Täsmälleen samalla kaavalla kuin sen ei pitäisi sallia esimerkiksi lasten hyväksikäyttöä, joukkomurhia, nälänhätää ja sotia. Tai päästää pahoja ihmisiä rangaistuksetta ja rusikoida hyväntekijöitä onnettomuuksien ja menetysten sarjatulella.
Olen 15 vuotta siskoani vanhempi. Isosiskot raivaavat tietä pikkusisaruksilleen. Isosiskot lähtevät ensin, se on sääntö.
Me ihmiset kehittelemme kaiken aikaa romanttisia elämänhallintaan liittyviä kuvitelmia kestääksemme todellisuutta. Suuruudenhullut luulot siitä, että kykenisimme kesyttämään elämän, johtavat pettymykseen.
Elämä on täysin holtiton ja järjetön laitos. Se ei lupaa mitään tai anna takuita.
Olemme elämän armoilla ensimmäisestä henkäyksestä viimeiseen.
Hirviöt nurkissamme eivät kuole sukupuuttoon. Voimme kuitenkin itse päättää, ruokimmeko tulevaa suremalla niistä niin valtavia, ettei meille jää tilaa hengittää.
Toisistamme huolehtimiseen on laitettu aikaraja.
Parantumattomasti syöpäsairas siskoni tähtää jokaisen hetkensä yhä elämään. Luontaisesti, vaistomaisesti, vaikkakin toisinaan itkien ja hammasta purren.
Syöpä on hänen hirviönsä.
Pikkusisareni auttaa minua ymmärtämään jotakin hyvin arvokasta: elämän tarkoitus on elää, eikä kuolla tai valmistautua kuolemaan.
Se on ihmeellinen ajatus ja täynnä toivoa.