"Anteeksi, että soitan tähän aikaan, työaikasi on varmaan jo tältä päivältä loppu."
Tämänkaltaisesti alkavia puheluita tulee aina silloin tällöin pappien kännyköihin. Ihmisillä on varsin stereotyyppinen käsitys työajasta, töissä ollaan viitenä päivänä viikossa noin 8 tuntia päivässä.
Vaan papin työpäivä ei olekaan tällainen, ei ainakaan kirkkoherran. Muutamissa seurakunnissa Suomessa toki on jo siirrytty työaikaan, mutta näissä töissä se on varsin haasteellista.
No, aamu alkaa kännykkään kurkkaamalla, onko sinne tullut yön aikana jotain viestejä tai puheluita. Päivä muodostuu monista kokouksista, tapaamisista, satunnaisten kulkijoiden tapaamisista, kommenteista milloin mihinkin asiaan, työkavereitten kanssa erilaisista neuvotteluista.
Välillä huikkaan lähteväni lounaalle. Mutta voi… "Allekirjoittaisitko vielä tämän", "olisiko sulla hetki aikaa", "olis yks juttu".
"Menitkö sinä sinne syömään?" "No en. Nyt lähden." "Sulle tulee kohta yksi seurakuntalainen, et voi nyt mennä." Juon tipan kahvia tai vettä…
"Nyt lähden syömään." "Et ehdi enää, kohta alkaa se palaveri." "No otanpa tuosta hapankorppupalan." Näin päivä etenee.
Eiväthän seurakuntien työntekijät tee töitä kuin viikonloppuisin!
No, kuka hoitaa palvelukodeissa ja sairaaloissa käynnit, tilaisuuksien suunnittelut, verkostot eri toimijoiden kanssa, kohtaamiset seurakuntalaisten kanssa?
Seurakunnissa tehdään monenlaista työtä usein ilman aikataulua, usein iltaisin, viikonloppuisin ja vapaapäivinäkin.
Usein väsymyksen hetkellä mietin, mahtoiko Vapahtajamme väsyä. Toisaalta Hänen jäljissään me työtä teemme. Hänen jäljissään me kaikki saamme elää ja kulkea tätä elämän polkua toinen toistemme rinnalla. Välillä olemme auttajia ja kuuntelijoita, välillä olemme itse autettavia. Hän antoi meille kaikille mallin toisistamme välittämisen tiellä.
Siunausta syksyysi toivottelee Mirja-Liisa