Salakaadot eivät yllättäneet. Positiivista oli, että poliisi selvitti salapyytäjien motiivit, mitä nekään eivät yllätä.
Rangaistuksia koventamalla ei perussyitä pystytä poistamaan. Nykyongelmat eivät katoa, eivätkä salakaadot poistu tapauksen myötä. Petopolitiikan hoito on epäonnistunut. On nähtävissä riistavirkamiesten ja viranomaisten sekä ministeriön suuri hämmennys ja pelkotila luonnonsuojelutahoja kohtaan sekä Metsästäjäliiton vähättely kannanhoitokysymyksissä. Myös suurriista-avun tulevaisuus on sinetöity – metsästäjät eivät enää pysty toimimaan vapaaehtoistyön raameissa.
Mitään pientä korjausliikettä ei pystytä enää tekemään. Suomessa on käynnissä siedätyshoito, eli odotetaan nöyrän maaseutusuomalaisen oppivan tulemaan toimeen petojen kanssa, vaikka se kaventaisikin maaseudun ihmisten elintasoa, harrastusmahdollisuuksia ja maalla asumisen edellytyksiä.
Direktiivimuutoksen tekemisen suurin haaste on maa- ja metsätalousministeriön, riistakeskuksen, riistaneuvostojen sekä riistanhoitoyhdistysten taloudellinen ja juridinen kytkös. Riistaneuvostot ovat kahvikuppikerhoja vailla valtaa. Riistanhoitoyhdistyksissä ei tule esille metsästäjien todellinen tahtotila.
On myös eettisesti ja juridisesti erikoista, että yksi ja sama henkilö istuu Metsästäjäliitossa, riistanhoitoyhdistyksessä, riistaneuvostossa ja maaseutuasiamiehenä. Kenen asiaa ajat petoasioissa, kenen suulla puhut?
Riista-alan uudistus ei edennyt loppuun asti. Uudistus pitäisi tuoda nykyaikaan soveltuvaksi. Metsästäjien etujärjestön tulisi ottaa suurempi rooli metsästäjien edunvalvonnassa, kuten Ruotsissa on tapahtunut.
Ylä-Savon salakaatoepisodin seurauksena epäonnistunutta suurpetopolitiikkaa yritetään korjata vahtimalla kaikkia metsästäjiä. Hyväksyvätkö metsästäjät tämän? Muilla yhteiskunnan alueilla ei edellä mainittuja yksilön vapausrajoitteita hyväksyttäisi.