New York Times julkaisi pari päivää sitten Rovaniemelle kirjatun jutun, jossa oli peräti yhdeksän kuvaa ja video. Jutussa huomioidaan hienosti ja näyttävästi käynnissä oleva matkailubuumi Rovaniemellä.
Jutussa kerrotaan kymmenistä tilauslennoista ja erilaisista aktiviteeteista, joita turistit voivat lomallaan Lapissa tehdä.
Juttu alkaa kuitenkin Napapiirin Pajakylästä ja sen useasta joulupukista. Huomio kiinnittyy Pajakylän pahaan pukkiin:
"And then there’s Evil Santa, as he calls himself, an outspoken raconteur holding forth in his son’s busy souvenir shop just downstairs from official Santa’s grotto."
Pajakylän paha pukki on varmaan monelle lappilaiselle tuiki tuntematon hahmo.
Julkaisemme nyt uusintana kaksi vuotta sitten Sonja Huhtaniskan kirjoittaman jutun Wolfgang Kassikista, Pajakylän pahasta pukista.
Pajakylän paha poika on puoliksi satuolento, puoliksi bisnesmies
Muistat Tuhkimon, Lumikin, Ruususen varmaan. Mutta oletkos koskaan kuullut joulupukin ilkeästä veljestä?
Et vai? Niin arvelinkin.
Tarina alkaa pienestä itävaltalaiskylästä, läheltä Salzburgia. Siellä lumen keskellä seisoo tupa, jonka ikkunoista lankeaa hangelle hempeä hohde.
On jouluaatto. Äiti ja isä Kassik hätistelevät kirkassilmäiset silkohapsensa eteiseen odottamaan, sillä pian tapahtuu jotakin jännittävää.
Tarunhohtoinen Christkind, enkelilapsi, on tulossa vierailulle. Fysiikan lakeja uhmaten tuo heiveröinen hyväntekijä liihottelee tuvasta toiseen ja kantaa tenaville säkkikaupalla lahjoja.
Yksi eteisessä seisovista lapsista on Wolfgang Kassik. Nuoresta iästä huolimatta Wolfgangin sisällä on alkanut jo itää katkeruuden siemen.
Sillä joka joulu hän on odottanut kärsimättömänä nähdäkseen arvoituksellisen Christkindin. Ja joka kerta tuo liukas pikku pirulainen on onnistunut livahtamaan ulos hetkeä liian aikaisin. Mitä jos niin käy tänäkin jouluna?
Pojan synkät mietteet keskeytyvät, kun yhtäkkiä olohuoneesta kiirii avautuvan ikkunan ääni ja vanhempien ihastelevia huokauksia. Lapset pidättävät hengitystään jännittyneinä.
Sen täytyy olla Christkind!
Wolfgangin tekee mieli rynnätä olohuoneeseen jo ennen vanhempien lupaa. Mutta hän odottaa, kuten kiltit lapset tekevät. Virhe.
Vihdoin kello helähtää sen merkiksi, että lapsetkin saavat tulla. He ryntäävät silmät pyöreinä olohuoneeseen.
Lahjat ovat ilmestyneet kuusen alle, mutta enkelilasta ei näy missään. Hänen käynnistään on merkkinä vain avoimen ikkunan edessä lepattavat verhot sekä höyhenet, joita hyytävä tuuli kuljettaa lattialla ympäriinsä.
- Missä on Christkind?! lapset tivaavat pettyneinä.
- Hän ehti jo lentää ulos, vanhemmat pahoittelevat salaperäisesti hymyillen.
Taas! Wolfgang manaa katkerana. Miksi pirussa ne aina jättävät ikkunan auki?
- Mitä oikein olet vailla? Lakkaa virnuilemasta ja ala laputtaa!
Eletään joulusesonkia 2015. Parrakas ja harmaantunut Wolfgang Kassik mulkoilee häijysti ulkomaalaista turistiopasta, joka astelee Cafe Santa Clausiin siniset safarihaalarit suhisten.
Voi raukkaa. Luikkii varmaan häntä koipien välissä lentokentälle ja pakenee ensimmäisellä mahdollisella koneella takaisin Keski-Eurooppaan.
Mutta ei. Nainen vain nauraa ja suunnistaa Kassikin ohitse kassalle tilaamaan lämmintä juotavaa. Ilmeisesti hänkin tietää, että kahvilan omistava kristillikauppias on puoliksi satuolento, joten häntä ei tarvitse ottaa vakavasti.
Tuijotettuaan häntä hetken Kassik kääntyy takaisin kaakaomukinsa puoleen ja jatkaa synkkämielistä muisteloaan.
- Se perhanan Christkind. Muistan lapsuuteni jouluista vain pettymyksen, kun sitä ei koskaan päässyt näkemään. Joulupukki on paljon parempi. Sen voi sentään nähdä, piru vie.
Katkeruus enkelilasta kohtaan on antanut Kassikille yliluonnollisen pitkän iän. Hän on omien sanojensa mukaan 429-vuotias.
Valitettavasti lehdellämme ei ollut mahdollisuutta hankkia Itävallasta miehen syntymätodistusta väitteen vahvistamiseksi.
Joten se on vain pakko uskoa.
Yksi asia on kuitenkin varma, sillä sen nyt näkee kuka tahansa. Tämä mies on sukua joulupukille. Yhdennäköisyys on liian silmiinpistävä ollakseen sattumaa.
Mutta millaisesta sukulaissuhteesta oikein on kysymys?
- Olen joulupukin ilkeä veli. Inhoan lapsia, Kassik paljastaa.
Mitä! Miksi?
- Koska heillä ei ole ikinä varaa ostaa minulta kristalleja. Sanoisin heille, että kasvakaa aikuisiksi, mutta toisaalta taidan olla jo eläkkeellä siinä vaiheessa, joten aivan sama, hän murisee ja hörppää kaakaota.
Huhut kuitenkin kertovat, että Pajakylän turistilapset päätyvät usein piirittämään kristallikauppiasta ja kikattavat hänen lähellään äänekkäästi...
Nyt siis tiedämme, että joulupukin ilkeällä veljellä ei ole sydäntä. Syy on kuitenkin romanttinen: sen on vienyt lappilainen nainen.
Vuonna 1988, kun rouva Arja Keskitalo-Kassik oli vielä neiti Keskitalo, hän kopisteli saappaistaan Ylitornion lumet ja muutti Itävaltaan työskennelläkseen Tjäreborgin matkaoppaana.
Eräänä vapaailtanaan hän kohtasi kapakassa karskin ja huumorintajuisen paikallisen isännän ja kutsui tämän seurueensa pöytään istumaan. Yhteisen illan päätteeksi molemmat olivat myytyjä.
- Suomalainen nainen on jumalan lahja miehelle, Kassik lausuu kaunopuheisesti vielä vuosikymmenten jälkeenkin.
Ja rypistää sitten synkkänä otsaansa.
- Mutta ei ole palautusoikeutta.
Kun Keskitalon pesti Tjäreborgilla päättyi, hän ei enää löytänyt Itävallasta töitä. Inarin Saariselältä hänelle sen sijaan tarjottiin hotellipäällikön paikkaa.
Kassik työskenteli noihin aikoihin tarjoilijana korkeatasoisissa ravintoloissa ja piti työstään. Mutta kun lempi kerran oli leimahtanut, päätti pukki jättää kotimaansa taakseen ja muuttaa muorinsa perässä Suomen Lappiin.
- Olisi voinut olla huonomminkin. Hän olisi voinut olla Ruotsista, Kassik tuumii.
Aikansa mies jaksoi tarjoilla päihtyneille lappilaisille "kushu-vussuja" (kossu-vissyjä) ja päivystää vastaanottovirkailijana, mutta lopulta halu olla oman itsensä herra ajoi hänet yrittäjäksi. Vaimo hyppäsi kelkkaan mukaan.
Vuosien varrella Kassikit ovat pyörittäneet jos jonkinlaista yritystoimintaa Suomessa ja ulkomailla, esimerkiksi matkamuistomyymälää, kolikkokauppaa, ohjelmapalvelua ja matkanjärjestystä.
Viimeiset 10 vuotta he ovat kuitenkin keskittyneet kauppaamaan Swarovskin kristalleja Rovaniemellä joulupukin Pajakylässä. Muutama vuosi sitten perhe avasi liikkeen yhteyteen Cafe Santa Clausin, jonka toimitusjohtajana työskentelee heidän poikansa Mathias, 23.
Työtä, työtä, työtä, ympäri kellon ja vuoden. Edes -tai paremminkin varsinkaan- joulunpyhinä ei ole vapaata.
Mutta Kassikia ei työntäyteinen joulu haittaa.
- Jos työskentelet suklaatehtaalla, olet todennäköisesti kyllästynyt suklaaseen.
Idyllinen näky. Mustalta taivaalta tupruttaa valkoista hattaraa.
Jälleen yksi uusi turistilauma on kokoontunut Pajakylän keskusaukiolle. Heidän uteliaat katseensa kiinnittyvät valokuvaajan perässä kävelevään kristallikauppiaaseen. Tämä ärjäisee heille ohimennen:
- En ole joulupukki!
Juttu jatkuu kuvan jälkeen
Kohta kuvaaja pysähtyy ja vetää kenkänsä kannalla rastin lumeen.
- Seiso tuossa, hän komentaa Kassikia.
Mies tuijottaa merkkiä kulmat kurtussa.
- Minulla on hieman ongelmia ottaa käskyjä vastaan auktoriteetilta.
Sitten hän remahtaa raikuvaan nauruun ja kiskaisee tonttulakin päähänsä niin että kulkunen kilisee.
Poseeraamisen kanssa ei vaikuta olevan ongelmia. On ilmiselvää, että mies nauttii roolistaan Pajakylän pahiksena.
Mutta sysätäänpä nyt satuilu syrjään ja puhutaan edes hetki asiaa. Mitä kokenut matkailuyrittäjä oikeasti ajattelee häntä ympäröivästä kaupallisen joulun pyhätöstä?
- Onhan tämä kaupallinen, mutta toisaalta tämä on paikka, jonne eri uskontokuntia edustavat ihmiset erilaisista kulttuureista voivat tulla ja aina kaikki viihtyvät. Se on ainutlaatuista, Kassik pohtii.
Hänellä on kuitenkin muuan paha aavistus.
- Ensi kesästä tulee vaikea. Alkukesästä ovat jalkapallon EM-kisat ja loppukesästä olympialaiset. Molemmat tapahtumat karsivat aina matkailjoiden määrää raskaalla kädellä.
Pahin ongelma on kuitenkin hänen mielestään se, että Rovaniemen lentokenttä tulee olemaan suljettuna heinäkuun.
- Ei ohjelmaa voi järjestää ripotellen. Jos kenttä on kiinni kokonaisen kuukauden keskellä sesonkia, ohjelmanjärjestäjät vievät asiakkaat Kittilään tai jonnekin muualle. Koko sesonki peruuntuu. Tekisi mieli antaa tukkapöllyä niille, jotka keksivät sulkea kentän, Kassik murahtaa.
Vertauskuvallisesti.
Toivottavasti.
No, on tässä jotakin positiivistakin: tämän kaunan ruokkimana mies elänee kevyesti toiset 400 vuotta.
Tarinammesaavuttaa pian päätepisteen.
Sitä ennen jäljellä on enää yksi asia, kenties se kaikkein tärkein.
Tuo parta. Onko se aito?
Kassik tuhahtaa.
- Turistit tulevat tänne ja maksavat maltaita kuvauttaakseen itsensä joulupukin kanssa. Minä yritän houkutella heitä kuvaan itseni kanssa. Sanon, että viidellä eurolla saa ottaa kuvan ja koskettaa partaakin. Ei muka kelpaa. Nauravat vain!
Joo joo, tosi kurjaa. Mutta parta, onko se aito vai ei?
Joulupukin ilkeä veli kumartuu luottamuksellisesti lähemmäs.
- On. Kokeile vaikka.
Kurottaudun hipaisemaan. Mutta se onkin ansa.
- Viisi euroa! Luottokorttikin käy.
Hyvää joulua vain sinullekin, senkin kieroilija.