Elettiin vuotta 1948 ja mie olin savotassa Märkäjärvellä, kun tultiin hakemaan saunanlämmityksestä puhelimeen. Siellä oli Sunkku, Jarl Sundqvist, Kemiyhtiön metsäkeisari.
Soitti Pohjanhovista ja sanoi, että minun pitäisi nyt hommata Ounasvaaralle kunnollinen joulukuusi. Mie siihen, että totta niitä siellä on jo valmiina. Vaan Sunkun mielestä ne oli kaikki liian lyhkäsiä ja hentosia. Että pitkää ja vankkaa nyt tarvittiin, koska sellanen kolmesataakiloinen lamppuviritelmä pitäis saada sen latvaan loistamaan. Ja sillä oli minulle soittanu, koska miehän jos kuka ne Lapin puut tunsin.
Sitten puhelimeen tuli Pimiä-Ville, Rovaniemen sähkölaitoksen päällikkö. Sillä ässät suhahteli siihen malliin, että muutamallakin jäykällä oli varmasti kurlattu.
Kertoi lyöneensä Sunkun kanssa kättä päälle, että tulevana jouluna syttyy Ounasvaaran päälle tähti niin kuin Beetlehemissä aikoinaan. Että hän lupasi tähden ja Sunkku kuusen. Ja että pikaisen laskutoimituksen mukaan tähti tulee painamaan niin pirusti, ettei sitä kestä notkahtamatta yksikään Ounasvaaran näre.
Tämän sähköpäällikön, Pimiän-Villen oikea nimi oli Matti Nissinen. Liikanimensä se oli saanu siitä, kun sodan jälkeen Rovaniemellä sähkötouhu oli pitkään niin kuin tulppavikaisen Jawan kone. Eli useammin pimeänä kuin käynnissä.
Kairassa kiertää sanonta, että sen mitä herrat pikkupäissään sopivat, sitä ei metsäjätkä selvänäkään peru. Eli kävin hommiin.
Kolmesataa kiloa. Tiesin heti, ettei näiltä selkosilta sellasta kuusta löytyisi. Ei koko maasta. Ja jos tähden pitäisi näkyä vaaralta kauppalaan, niin piti siinä olla pituuttakin.
Lähetin sähkeen. Nevadaan. Mulla asui siellä tuttuja apasseja ja pyysin niitä lähettämään suurimman eteländouglaskuusen, minkä löytäisivät. Kuukauden päästä kävin Kemin satamasta hakemassa. Komea oli. Melkein sata metriä pitkä. Tarvittiin seitsemän rautatievaunua sen alle. Ja jämerä veturi keulille.
Ongelmiahan sen kanssa tuli, mutta onneksi oli suhteita. Olin sota-aikana pelannut VR:n johtajalta korttipöydässä ikuisen ja ilmaisen nautintaoikeuden kaikkeen rautatiekalustoon. Sain veturin ja vaunut ja kun rakensivat vielä pistoraiteen Juhannuskalliolle, niin ei muuta kuin joulupuuta pystyyn.
Kuuselle tarvittiin tieten kunnon monttu ja sen kairasin ite. Vetelin lapion terät surrilangalla tiukasti kiinni pieksujen pohjiin ja kävin pyörimään niin kuin Nurejev joutsenlammella. Ja kohta oli kuusella rapsakka kolo ja siinä kohta koko komeus pystyssä.
Seuraavana päivänä sähkölaitoksen kuormapiili toi tähden. Painohan se, mutta kun on tekniikka kunnossa niin puntinnostossa kuin kiipeilyssä, niin latvaanhan sen sain. Tai luulin saaneeni. Oli nimittäin niin kova sumu, että kun se hälveni, niin huomasin laittaneeni sen viisi metriä latvan yläpuolelle.
Korjasin sen alemmas ja kohta Pimiä-Ville toi piuhan ja käänsi sähköt päälle. Pam. Meni sulakkeet koko kauppalasta. Se oli joutunu kokoilemaan parikilometrisen piuhan pienistä pätkistä, pula-aika kun oli, ja oikoseenhan se veti välittömästi.
Sanoin, että eläpä huoli. Pohjolan Voima ryövää meiltä lohet, kun pystyttää Isohaaraa Kemijokisuuhun. Mie haen niiltä vastikkeeksi vähän riimaa kaapelia. Eihän se niitten aiheuttamaa vahinkoa korvaa, mutta saadaan Rovaniemelle edes pientä iloa. Eikä rosvolta ryövääminen ole syntiä.
Mie vielä tuumasin, että pitäähän tähden tuikkia ja niin mie istuin sen ensimmäisen joulun ajan siellä latvassa kiertelemässä lamppuja päälle ja pois.
Seuraavana vuonna kuusi karsittiin Juhannuskallion lipputangoksi ja Pimiän-Villen tähti loisti sen nupissa aina vuoteen 1952, jolloin se siirrettiin viereen rakennettuun linkkimastoon. Ja sieltä se tuikkii vieläkin.
