Kolumni

Napanuora katkeilee

Kirjoittaja ei työtä pelkää, uskaltaa vaikka vieressä istua.
Kirjoittaja ei työtä pelkää, uskaltaa vaikka vieressä istua.

Markku Juuso

Lapsellinen mies

Keski-Suomessa asuva vanhempi tyttäreni antoi minulle jokin aika sitten joululahjaksi pienen, taskussa helposti kulkevan muistikirjan, johon voin aina kulloisessakin tilanteessa merkitä ylös tärkeät ja huomiota vaativa asiat. Itse kirjaa merkittävämmät olivat kirjan mukana tulleet saatesanat; niissä hän kuvasi minua isänä ja ihmisenä, ja kertoi asioista, jotka hänen ajatteluunsa olivat vaikuttaneet ja joita hän minussa arvosti. Se tuntui mukavalta. Vieläkin rinnassa läikähtää, kun toisinaan luen sanat kirjasen alkulehdiltä.

Tulin viime viikolla Rovaniemeltä työmatkalta ja soittelin pojalleni Ouluun kysellen kuulumisia. Leo kertoi opiskeluista ja iltariennoista. Ruotsista hankittu Ford kaipasi huolenpitoa, ja keskustelimme varaosista, korjaamopalveluista ja työkaluista, joita jarruremontti vaatisi. Poika ihan vakavissaan aikoi itse jarruosat vaihtaa, eikä se, hänen annettuaan seikkaperäisen työnkuvauksen, kuulostanut lainkaan utopistiselta. Juttelimme myös ruuanlaitosta: Leo puuhaili parhaillaan nyhtöpossun parissa ja valmisteli hitaasti kypsyvälle kasslerille topakkaa kastiketta, johon oli jo pilkkonut muutaman chilin. Aikoipa tuo vielä leipoa leipääkin, taikinaresepti oli jo katsottuna. Juttelimme toista tuntia kaiken maailman asioista. Puhelusta jäi jälkeen mukava tunne; niin se poika siellä ”suuressa maailmassa” omillaan pärjää.

Kävimme Sydämeni Kaivatun ja nuoremman tyttäremme kanssa elokuvissa. Elina-tyttö oli tutustunut kyseiseen tarinaan myös kirjana, ja elokuvan jälkeen vertaili kummankin kerronnallista sisältöä. Tyttö lämpeni kuin hellakoukku kertoessaan, kuinka tarinan sisällön kannalta olennaiset asiat oli elokuva oikonut, kutistanut tai ohittanut kepein ottein. Synkähkö narratiivi oli muuttunut elokuvaohjaajan käsissä lähestulkoon postitiivisuutta puhkuvaksi ilosanomaksi; no ei nyt ihan, mutta melkein. Seurasin ihastuneena tyttäreni vuodatusta: hän oli poiminut mielenkiintoisia ja raikkaan erilaisia näkökulmia tarinan eri kohtiin ja ajankuviin. Tuntui mukavalta kuunnella hänen ajatuksiaan: terävä tyttö. Äitiinsä tullut…

Lapset kasvavat kukin laisikseen, itsenäistyvät ja pikkuhiljaa muuttavat omilleen; ja hyvä niin. Jokainen löytää oma tiensä tässä maailmassa, oli se sitten minkälainen tahansa ja johtipa minne päin maailmaa hyvänsä. Kuulinpa, kuinka eräs äiti ja isä olivat olleet muuttamassa poikansa tavaroineen tämän opiskelupaikkakunnalle. Paluumatkalla äiti oli jo potenut jonkinasteista ikävää todeten: ”sinne se jäi nyt lapsi, yksin vieraalle paikkakunnalle”. Siihen oli isä tuumannut: ”Ja jos hyvin käy, niin ei ikinä tule takaisin”. Arvoisa lukija arvannee ikävää poteneen äiti-paran reaktion. Terveiset vaan Tarjalle ja Jukalle.

Isän sanoihin kätkeytyy viisaus: takaisin kotiin muuttaminen kertoisi asioista, jotka ovat tulleet lapselle niin ylivoimaisiksi, ettei hän enää ole niistä selvinnyt: elämän vakavista kolhuista, joita ei kenellekään toivo. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö kotiin voisi palata voimia keräämään ja elämäänsä ehjäämään. Myöskään se ei tarkoita, että vanhemmat eivät tukisi lastaan, vaan sitä, että tuen on oltava tilapäistä. Itsenäiseksi oppii vain itsekseen.

Lapset on parasta, mitä minun elämässäni on tapahtunut, niin syntymässä, kasvamisessa kuin itsenäistymisessäkin. Lapsilleni toivon sopivasti vaikeuksia, jotta he varttuvat vahvoiksi. Kokemus kasvattaa. Kala ei tule jalan kastumatta, virkkoi muori-vainaakin aikanaan.