Pari viikkoa sitten koulutin jälleen uuden ryhmän muistivapaaehtoisia. Koulutuksen aikana opettelimme perusasiat muistisairauksista, muistisairaan kohtaamisesta ja vapaaehtoisuudesta.
Koulutuksen pääideana on edistää muistiystävällisyyttä ja kannustaa osallistujia mielekkääseen vapaaehtoistoimintaan. Osa tulee kurssille oppiakseen ymmärtämään sairastunutta ystäväänsä tai muuta läheistään, osa haluaa ryhtyä muistivapaaehtoiseksi.
Jokaisella sairastuneella on oikeus kohtaamiseen ja hoitoon, joka perustuu empatiaan ja muistisairauksien ymmärtämiseen. Muistisairauteen sairastunut elää omassa todellisuudessaan, jossa kaikki asiat ovat totta. Hän ei karkaile, vaan on matkalla johonkin muistojensa kohteeseen – yleensä lapsuuden kotiinsa.
Jos myös jokainen muistisairaiden kanssa työskentelevä tai läheinen perehtyisi yksinkertaiseen esimerkkiin muistin kirjahyllystä (hippokampus aivoissa), se helpottaisi kaikkien arkea.
Ylimmällä hyllyllä ovat lähimuistin kirjat eli uusimmat tapahtumat elämästäni, seuraavalla eläkevuodet, sitten työvuodet, nuoruus ja lapsuus. Kun hylly alkaa muistisairauden edetessä heilua, ensin sieltä putoavat lähimuistin kirjat, sitten eläkevuodet… ja lopulta jokainen on lapsuudessa.
Vierailen säännöllisesti erilaisissa ikäihmisten hoivayksiköissä. On surullista, että ammattilaiset puhuvat karkailevista asukkaista tai läheiset vaativat muistisairasta muistamaan, mitä hän on aamiaisella syönyt.
Meidän tehtävämme ei ole nolata ja alleviivata, että toinen ei muista. Muistisairaus vaikuttaa ennen kaikkea muistiin, ei älykkyyteen. Se voi hankaloittaa sanojen löytämistä, asioiden järjestämistä tai tuttujen ihmisten nimeämistä, mutta ei tee ihmisestä vähemmän arvokasta, osaavaa tai tuntevaa.
Muistin kirjahylly on mainio apu, kun vierailemme sairastuneiden luona. On helppoa etsiä yhteisiä puheenaiheita, kun tietää, millä muistin kirjahyllyllä sairastunut elää. Onko kyseessä 1970-luku vai ollaanko jo parikymmentä vuotta lähempänä lapsuusvuosia?
Testasin tätä hiljattain elämänpolkunsa loppuvaiheessa olevan ihmisen kanssa. Hän ei reagoinut juurikaan puheeseen, ei ymmärtänyt aikaa eikä paikkaa. Kun kerroin, että tänään olisi ollut hänen äitinsä syntymäpäivä, hän havahtui, katsoi seinäkelloa ja sanoi sen ajan aivan oikein ja tuumasi, että soitellaan sitten illemmalla.
Toinen huoneessa ollut henkilö totesi myöhemmin, ettei tuossa ollut mitään tolkkua.
Oli siinä. 1940-luvulla pientilan emäntä oli lauantai-iltana navetassa. Ei silloin sopinut pikkupojan onnitteluja soitella.